Maailmanlaajuisen tasa-arvon lisääminen edellyttää poliittista tahtoa ja kansainvälistä yhteistyötä

Sunnuntai 17.12.2017 klo 18:52 - Petri Jussila

Thomas Piketty ja kumppanit ovat kirjoittaneet raportin maailmanlaajuisesta tuloerojen ja varallisuuden jakautumisesta. Raportti on selvästi erittäin hyvää työtä ja sen tulokset ovat varsin luotettavia. Sen voi lukea täältä, tosin ei valitettavasti suomeksi. 

Globaali epätasa-arvo vähentyi pitkän aikaa 1970-luvulle asti, mutta on sen jälkeen kääntynyt selvään kasvuun. Taustatekijöinä tässä käänteessä lienevät kapitalistien pelotteena toimineen Neuvostoliiton romahdus, läntisen sosialidemokratian voiman heikkeneminen sekä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin käynnistämä uusliberalismin voittokulku, joskin itse käsite on historiallisesti epätarkka. Samalla myös globalisaatio astui uuteen vaiheeseen, jonka veturina toimivat finanssimarkkinat ja kasvava vapaakauppa.  

Joka tapauksessa viimeiset vuosikymmenet maailmanlaajuinen taloudellinen epätasa-arvo on kasvanut. Globaali rikkain prosentti - ja varsinkin promille - on rikastunut nopeasti, kun taas keskiluokka on useimmissa maissa polkenut paikallaan. Toisaalta globaali absoluuttinen köyhyys on vähentynyt YK:n tavoitteitakin nopeammin, joten kaikkien huonommassa asemassa olevien ihmisten asema on kuitenkin kohentunut. Kaiken kaikkiaan tätä kokonaiskuvaa ei kuitenkaan voi pitää mitenkään oikeudenmukaisena tai kohtuullisena. 

Maailmanlaajuisesti katsoen erot ovat tietysti varsin suuria.  Eurooppa - erityisesti Länsi-Eurooppa - on maailman tasa-arvoisin alue, joskin täälläkin erot ovat vähitellen lisääntyneet.  Sen sijaan USA:ssa ja Venäjällä epätasa-arvon lisääntyminen on ollut suurta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tapahtunut oligarkinen ryöstökapitalismi näkyy siinä, että silloin Venäjän tulo- ja varallisuuserot kasvoivat suorastaan hyppäyksittäin. Tämä varmaan selittää Vladimir Putinin autoritäärisesti vakauttavan politiikan korkeaa suosiota, joskin myös hän hallintoineen on ottanut merkittävän siivun tuosta vauraudesta. Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi selittyy myös suurelta osin tämän vahvan eriarvoistumisen kautta, joskin Bernie Sandersin esittämät linjaukset olisivat varmasti olleet tehokkaampi lääke näihin ongelmiin.  Julkisen pääoman suhde yksityiseen pääomaan on laskenut (ainakin lähes) kaikkialla, joskin Kiinassa se on muita korkeammalla tasolla. Tästä huolimatta Kiina - ja varsinkin Intia - ovat tunnetusti myös erittäin epätasa-arvoisia maita.

Raportin esitetään myös hyviä politiikkasuosituksia, joiden avulla kehityksen suuntaa voisi kääntää. Tällaiset toimenpiteet ovat tarpeen, koska suuret tulo- ja varallisuuserot ovat paitsi sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia, niin ne myös heikentävät talouskasvua. Suurten pääomien verotusta pitäisi kiristää tuntuvasti, verokilpailua suitsia ja veroparatiisit lakkauttaa. Samalla pitäisi vahvistaa tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia ja lisätä julkisia investointeja. Itseäni kiinnostaa kovasti myös se, miten digitalisaatio, robotisaatio ja tekoäly muuttavat taloutta, työntekoa ja palveluja. Teknologista edistystä vastustava asenne on turhaa ja haitallistakin, mutta toisaalta omistamisen keskittymisen ja verotuksen kysymykset nousevat yhä tärkeämmiksi. Lisäksi markkinoiden pitäisi olla avoimet eikä suuryritysten monopolisoimat.  

Valtavan taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen on mahdollista vain, jos nämä hyvät asiat etenevät eri puolilla. Juurikaan kärjistämättä voi todeta, että vasemmalle kallistuvat puolueet kannattavat niitä ja oikealle kallistuvat vastustavat. Tosin laitaoikeisto joskus kannattaa tämäntyyppisiä uudistuksia, mutta ymmärtämättä sitä, että niiden toteuttamisssa vaaditaan vahvaa kansainvälistä yhteistyötä - tämä tosin koskee osin myös laitavasemmistoa.  Monet diktatuurit ovat tietysti kantoina edistyksen tiellä. Meidän on silti suunnattava eteenpäin kohti parempaa maailmaa! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tasa-arvo, talous, kansainvälisyys, politiikka

Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille!

Maanantai 3.4.2017 klo 17:45

Jyväskylän tuoreen hyvinvointikertomuksen mukaan valtaosa kaupunkilaisista on tyytyväisiä elämäänsä, mutta toisaalta kahtiajako on jatkuvasti lisääntynyt ja noin viidennes kaupunkilaisista voi huonosti. Kaupungin pitääkin ottaa syrjäytymisen ehkäisemiseen aiempaa aktiivisempi ja vahvempi ote, jotta tilanne saadaan käännettyä paremmaksi. Tähän on nyt hyvä mahdollisuus, kun kaupungin taloustilanne ja työllisyysnäkymät ovat kohentumassa.
  
Ilmeisesti sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakuntien järjestettäväksi.  Kuntien vastuulle jää kuitenkin ihmisten terveyttä edistävät ja ongelmia ennaltaehkäisevät liikunta- ja kulttuuripalvelut, joiden toteuttamisessa pitää tietysti tehdä yhteistyötä yhdistysten ja yritysten kanssa. 
 
Jyväskylä on erityisen vahva liikuntakaupunki, mikä näkyy alan huippuosaamisen ja hyvien puitteiden lisäksi siinä, että täällä kaiken ikäiset kaupunkilaiset harrastavat poikkeuksellisen paljon liikuntaa. Hippos 2020 – suunnitelman kautta voimme edelleen vahvistaa kansallista ja kansainvälistä liikuntaprofiiliamme. Jyväskylä on myös monipuolinen ja elävä kulttuurikaupunki, joka toivottavasti saa lähiaikoina myös korkeatasoisen musiikkisalin. Molempiin investointeihin on tietysti saatava merkittävästi ulkopuolista rahoitusta, jotta ne voidaan toteuttaa. Samalla on varmistettava, että kaikille jyväskyläläisille mahdollistetaan kohtuuhintainen liikunnan ja kulttuurin harrastaminen, mikä paitsi lisää heidän hyvinvointiaan, niin myös vahvistaa kaupungin vetovoimaa. Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille!    

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: liikunta, kulttuuri, Jyväskylä, kuntapolitiikka

Miten tästä eteenpäin?

Tiistai 27.12.2016 klo 12:34 - Petri Jussila

Sain eilen luettua Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen keskusteluihin perustuvan teoksen Miten tästä eteenpäin. Luin sitä peräti kaksi viikkoa, koska jokaisen aihepiirin jälkeen mietin esitettyjä argumentteja ja suhteutin omia näkemyksiäni niihin. Tutustumisen lähtökohta on tietysti se, että kyseessä on kolme humaania, oppinutta ja viisasta ihmistä, joiden näkemyksin kannattaa perehtyä, mutta unohtamatta kriittisyyttä. Teos on erityisen kiinnostava varsinkin kansainvälisen politiikan ja diplomatian saralla, vaikka siinä käsitellään maailmaa - ja sen osana Suomea - varsin monipuolisesti.

Kolmikko sekä ihmettelee Vladimir Putinin johtaman Venäjän toimien järkevyyttä miltään kannalta että myös tuomitsee ne selvin sanoin. Näyttää siltä, että koska Venäjä epäonnistui yhteiskuntansa ja taloutensa modernisoimisessa, niin epädemokraattista valtaa yritetään pitää yllä kiristyvän sisäpolitiikan ja aggressiivisen ulkopolitiikan yhdistelmällä. Kolmikko uskoo, että Putin kokee itsevaltiaiden tsaarien tavoin olevansa toimistaan vastuussa vain Jumalalle. Tämä johtaa helposti siihen, ettei esimerkiksi tapettujen ihmisten määrä ole mitenkään olennainen tekijä hänen ajattelussaan. Diplomaatit katsovat, että tästäkin huolimatta Venäjälle pitäisi tarjota mahdollisuus olla mukana kansainvälisten ongelmien ratkaisemisessa. 

Joillekin voi olla yllätys, että keskustelijat arvostelevat voimakkaasti myös USA:n yhteiskunnallista kehitystä, erityisesti sietämättömäksi kasvanutta taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Kirjan keskustelut käytiin ennen Donald Trumpin valintaa presidentiksi, mutta ne ennakoivat sitä osuvasti. Kolmikko toteaa Brexitistä, että britit ilman muuta ampuivat omaan jalkaansa, mutta heidän lähtönsä saattaa myös mahdollistaa yhteisöllisemmän ja vahvemman Euroopan unionin kehittämisen. Tämä olisi toivottavaa, mutta vaikeaa. Toisaalta jopa EU:n hajoaminen on mahdollista, kun populismi leviää Euroopassakin.
 
Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käsittelevät jonkin verran myös Suomen sisäpolitiikkaa. Sen suhteen heidän asiantuntemuksensa ei ole yhtä kiistaton, ja joissain asioissa näkökulma vaikuttaakin hieman yksipuoliselta, ehkä jopa "elitistiseltä". Joka tapauksessa he nostavat tasa-arvoiset ja korkeatasoiset koulutusmahdollisuudet keskeiseksi tekijäksi sekä kilpailukyvyn että yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta - ja ovat huolestuneita tämän hetken koulutuskielteisistä päätöksistä. Samalla heidän uskonsa kovaan työntekoon ja yrittämisen eetokseen on kova. Näistä peruslähtökohdista olen täysin samaa mieltä, kuten myös siitä, että puolueiden ja etujärjestöjen pitäisi uudistua maailman muutoksen mukana. 

Kuten tunnettua, kolmikko on selkeästi Suomen Nato-jäsenyyden kannalla, koska olemme läntinen demokratia, jonka pitäisi olla mukana sen päätöksenteossa. Trumpin valinta saattaa muuttaa tätä analyysiä jo senkin takia, että Naton painoarvo todennäköisesti alkaa vähentyä. Ehkä meidän kannattaisi mennä kohti yhteiseurooppalaista turvallisuuspolitiikkaa?  

Pohjimmiltaan Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käyvät ansiokasta arvokeskustelua. He peräänkuuluttavat YK:n ihmisoikeuksien julistuksen nostamista kaiken politiikan keskiöön, mutta toteavat huolestuneina, että länsimaatkin lipeävät yhä pahemmin näistä arvoista. Parhaiten ihmisoikeudet, oikeusvaltion periaate ja tasa-arvo toteutuvat Pohjoismaissa, Saksassa ja muutamassa muussa demokraattisessa maassa. Varsinkin nobelisti Ahtisaari haluaisi rakentaa jonkinlaisen puolueettoman arviointikriteeristön näiden arvojen noudattamiselle, joka sitten ohjaisi valtioiden politiikkaa kohti suurempaa hyvää. Ajatus on ylevä, mutta hankala toteuttaa käytännössä, kuten keskustelijatkin lopulta toteavat.   

Kaiken kaikkiaan (varsinkin kansainvälisestä) politiikasta ja yhteiskuntafilosofisesta arvokeskustelusta kiinnostaneiden kannattaa lukea tämä kirja. Rakenteensa vuoksi siinä on aika paljon toistoa, mutta myös monia kiinnostavia näkökulmia ja joitakin konkreettisia ehdotuksiakin. Yksi tärkeimmistä näkökulmista on se, että politiikassa(kin) pitäisi luopua lyhytnäköisestä ajattelusta ja pyrkiä katsomaan hieman kauemmas ja tavoittelemaan pitkäjänteisiä tuloksia. On silti pakko myöntää, että teos herätti enemmän hyviä kysymyksiä kuin hyviä vastauksia. Silti meidän on mentävä mahdollisimman viisaasti eteenpäin. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: diplomatia, kansainvälinen politiikka, USA, Venäjä, EU, Suomi

Onko SDP ensisijaisesti arvopuolue vai luokkapuolue?

Keskiviikko 22.6.2016 klo 17:25 - Petri Jussila

Tänään saimme kuulla perussuomalaisten kansanedustajan Maria Tolppasen loikanneen sosialidemokraatteihin. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne oli tiedotustilaisuudessa silmin nähden tyytyväinen siitä, että eduskuntaryhmä sai uuden jäsenen. Monelta taholta tosin on syystäkin epäilty sitä, onko kyseessä todella vahvistus. Tolppanen on nimittäin tullut tunnetuksi vahvana maahanmuuttokriitikkona, jota on syytetty rasismista. Itse ajattelen, että vaikka epäilyyn on kiistatta perusteita, niin ihminenhän voi aina muuttaa mieltään ja oppia uusia asioita. Minusta on joka tapauksessa aivan selvää, että sosialidemokratiassa ihmisarvo kuuluu kaikille ja rasismia kohtaan on nollatoleranssi.

Maria Tolppanen itse totesi, että hän on "sielultaan työväen tyttö", joka huomasi, ettei perussuomalaiset ole todellisuudessa mikään työväenpuolue, joten on syytä siirtyä sosialidemokraattien riveihin. Nyt nähdyn porvarillisen hallituspolitiikan valossa tälle väitteelle on varmasti perusteita, sillä sen toimesta on otettu peruutusaskeleita kohti luokkayhteiskuntaa, jossa sosiaalinen kierto heikkenee ja yhteiskunnallinen asema periytyy. Onneksi Tolppanen Facebook- päivityksessään totesi myös kunnioittavansa jakamatonta ihmisarvoa ja hän äänestikin hallituksen käsittämättömiä maahanmuuttajien perheenyhdistämisen tiukennuksia vastaan. 
 
Minusta sosialidemokratia tulisikin nähdä ennen kaikkea tiettyjä arvoja ajavana aatteena ja liikkeenä, joka kykenee ylittämään luokka- ja/tai ryhmäintressit. SDP:n pitäisi olla ennen kaikkea arvopuolue, jonka toimintaa ohjaavat vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kansainvälisyys. Sosialidemokraateilla on näiden arvojen soveltajana ja yhteiskunnallisen edistyksen soihdunkantajana merkittäviä historiallisia näyttöjä, niin Suomessa kuin laajemminkin Euroopassa ja maailmassa. Suomessa sosialidemokraatit ovat olleet edistyksellinen voima maatalousyhteiskunnassa, teollisuusyhteiskunnassa, palveluyhteiskunnassa ja nykyisessä osaamisyhteiskunnassa. Tämän reilusti yli satavuotisen taipaleen aikana luokkayhteiskunta on muuntunut eri tavoin ja lopulta myös laimentunut, johon sosialidemokraatit ovat pyrkineetkin.

Kaikki suomalaiset eivät edelleenkään ole samassa veneessä tai tasa-arvoisia, mutta kovin selkeitä yhteiskuntaluokkia ei ole enää olemassa ja yhä useampi ihminen kokee olevansa epämääräistä keskiluokkaa. Sosialidemokraattien tulisi puhutella kaikkia kansalaisia, vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät useimmat varakkaammat ihmiset innostu mahdollisuuksia tasaavasta politiikasta. Politiikkaa pitää kuitenkin tehdä loistavien arvojemme pohjalta. Tulkoon Suomesta, Euroopasta ja maailmasta entistä vapaampi, solidaarisempi, tasa-arvoisempi, oikeudenmukaisempi ja kansainvälisempi!        

2 kommenttia . Avainsanat: SDP, luokka, sosialidemokratia, politiikka, arvo

Ajatuksia SDP:n uudistumisesta

Lauantai 8.8.2015 klo 9:47 - Petri Jussila

Olen monissa keskusteluissa nostanut esiin SDP:n tarpeen uudistua. Olen saanut paljon ymmärrystä, mutta syystäkin myös kritiikkiä. Monta kertaa minua on pyydetty täsmentämään ajatuksiani. Niinpä ajattelin tehdä työtä pyydettyä. Tässä tulee kahdeksan keskeistä kohtaa, johon suuntaan SDP:n pitäisi minusta edetä, jotta sosialidemokratia olisi tulevaisuudessakin yhteiskunnallisen edistyksen voima ja inhimillisyyden soihdunkantaja. Näistä kohdista viisi ensimmäistä koskee ennen kaikkea politiikan sisältöjä ja loput toimintatapoja. Toisaalta koen, että nämä ovat tiiviissä yhteydessä keskenään, koska organisaation ja viestinnän pitää tukea puolueen visiota ja tavoitteita.
 
1. Tunnistetaan ja tunnustetaan työelämän muutos, ja keksitään uusiin ongelmiin uusia ratkaisuja.
2. Luodaan palkansaajien ja yrittäjien välisiä siltoja, ja ratkaistaan ongelmia työpaikoilla avoimesti ja yhteistyöhakuisesti. 
3. Nostetaan osaaminen vahvasti esiin. Pidetään peruskoulusta huolta ja kehitetään sitä. Panostetaan kaiken kaikkiaan koulutukseen, tutkimukseen ja innovaatiotoimintaan.
4. Kansainvälistytään ja kansainvälistetään Suomi päättäväisesti ja liittoudutaan entistä selvemmin muiden demokraattisten maiden kanssa. Valitaan kuitenkin parhaat yhteiskunnalliset käytännöt eri puolilta maailmaa.
5. Ymmärretään, että kestävä kehitys on nostettava kaiken keskiöön. Tuetaan resurssiviisautta ja kiertotaloutta. Ollaan energiapolitiikassa pragmaattisia, mutta panostetaan uusiutuvien energiamuotojen edelleen kehittämiseen. 
6. Terävöitetään sanomaa ja puhutaan kansan kieltä, muttei sorruta populismiin. Pidetään viesti pääosin positiivisena. Kysytään ihmisiltä ratkaisuja ja myös kuunnellaan ja käytetään niitä.  
7. Opitaan myös toisiltamme. Ollaan moniäänisiä mutta pidetään kiinni sovitusta.
8. Yksinkertaistetaan puolueen organisaatiota ja poistetaan turhat päällekkäisyydet, joita ilman muuta on.    

Tässä siis lyhyesti ajatuksiani, joita saa tukea ja kritisoida vapaasti. Toivottavasti SDP onnistuu uudistumaan ja alkaa jälleen vahvistua, koska sosialidemokratiaa todella tarvitaan näinä näköalattoman itsekkyyden ja äärivoimien vahvistumisen aikoina.
 

1 kommentti . Avainsanat: SDP, sosiaalidemokratia, politiikka, organisaation kehittäminen

R.I.P. suomalainen konsensuspolitiikka?

Lauantai 10.5.2014 klo 13:28 - Petri Jussila

Suomen politiikassa on pitkään pyritty konsensukseen, jossa "ei ainoastaan tyydytä enemmistön haluamaan lopputulokseen, vaan pyritään myös ottamaan huomioon vähemmistöön jäävien vastustus ja sisällyttämään se lopputulokseen, luoden hyväksyttävimmän ja parhaan mahdollisen päätöksen". Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että puolueet ovat tehneet yhteistyötä ennakkoluulottomasti ja joustavasti yli ideologisten rajojen. Tämä on huipentunut siihen, että laaja-alaisissa hallituksissa ovat toimineet yhdessä jopa kommunistien ja vasemmistososialistien perillinen Vasemmistoliitto sekä konservatiivisen ja monarkistisen oikeiston ympärille aikoinaan luotu Kansallinen Kokoomus. Kansainvälisesti katsoen näin suuri konsensus on ollut poikkeuksellista.

Suomalainen konsensuspolitiikan katsotaan yleensä alkaneen vuonna 1977, kun Kalevi Sorsan II hallitus toteutti SDP:n ja Keskustan yhteistyön pohjalta vahvaa reformi- ja elvytyspolitiikkaa. Kansallista talkoohenkeä nostatettiin kokouksessa, joka ”Korpilammen hengessä” kokosi yhteen elinkeinoelämän, työnantajien, ay-liikkeen ja julkisen vallan edustajia. Tätä kautta Suomi nostettiin öljykriisin jälkeisestä lamasta.  Konsensus astui uuteen vaiheeseen sosialidemokraatti Paavo Lipposen 1990-luvun hallituksissa, joissa oli puolueita Vasemmistoliitosta Kokoomukseen saakka. Lipposen hallitukset nostivat jälleen Suomen lamasta ja antoivat viimeisen silauksen maamme poikkeukselliselle menestystarinalle. Vastaava ”epäpyhä allienssi” muodosti myös nykyisen ”sixpackhallituksen” pohjan.

Voi olla, että suomalainen konsensuspolitiikka on tulossa tiensä päähän ja tulevissa historian oppikirjoissa sen todetaan kestäneen vuodet 1977-2014. Kansallismielisten ja menneisyyteen katsovien perussuomalaisten ”jytky” horjutti konsensusta jo muutama vuotta aiemmin, mutta ilman heitäkin pystyttiin muodostamaan toimintakykyinen hallitus, joka nyt kuitenkin repeilee liitoksistaan. Vasemmistoliitto lähti äskettäin hallituksesta punaliput hulmuten. SDP suuntaa parhaillaan puoluekokouksessaan piirun tai pari vasemmalle. Kokoomus tulee pian linjaamaan ainakin piirun oikealle, mikä ei tosin ole riittävästi puolueen nuorelle oikeistolle.

Suomi on siis mahdollisesti palaamassa puolueiden välisen vastakkainasettelun aikaan. Tässä on se hyvä puoli, että aatteelliset vaihtoehdot selkiytyvät, jolloin äänestäjien kuluttajansuoja paranee. On kuitenkin muistettava, että yhteistyöhön perustuvalla politiikalla Suomi on nostettu varsin nopeasti yhdeksi maailman vauraimmista, vapaimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Suomalaisten etu ei olisi siirtyminen epävakauden ja lyhytaikaisten hallitusten aikaan. Näin ollen toivottavasti pystymme säilyttämään konsensushengen ytimen eli yhdessä sopimisen ja yhteistyön pitkän linjan. 

Toisaalta politiikkaa tehdään jatkuvasti yhä enemmän kansainvälisesti, joten puolueiden eurooppalainen viitekehys on myös hyvin tärkeä. Tämän takia europarlamentin vaalit ovat myös suomalaisten kannalta erittäin merkittävä tapahtuma. Toivottavasti eurooppalainen sosialidemokratia vahvistuu, koska sitä kautta voidaan siirtyä entistä työllistävämpään ja sosiaalisempaan politiikkaan.  

1 kommentti . Avainsanat: konsensus, Suomi, politiikka

Demokratia on paras hallitusmuoto

Keskiviikko 10.10.2012 klo 8:33 - Petri Jussila

Veli Isosaari ehdottaa (Keskisuomalainen 9.10.2012) siirtymistä demokratiasta älyllisen eliitin valtaan. Tämä ajatus ei ole historiallisesti uusi. Platonin ideaalivaltiota johti filosofikuningas. Uuden ajan alussa valistunutta itsevaltiutta kannatettiin laajasti. Leninistisen teorian mukaan kommunistisen puolueen etujoukko luotsaisi Neuvostoliiton maailman johtavaksi valtioksi, tunnetuin tuloksin.  Valitettavasti ei olekaan mitään takeita siitä, että lahjakkaimmat ihmiset olisivat myös moraalisesti korkealla tasolla. Natsien johtajat menestyivät erittäin hyvin älykkyystestissä, mutta silti he kykenivät poikkeuksellisiin hirmutekoihin. Kaiken kaikkiaan päätöksenteossa tärkeimmät ominaisuudet taitavatkin olla ahkeruus, sosiaalinen lahjakkuus ja yhteistyökyky, vaikka älykkyydestä ja luovuudesta on varmasti hyötyä.

Valta usein turmelee ja absoluuttinen valta turmelee absoluuttisesti. Demokratiassa vallan vaihtuvuus on turvattu. Kansa valitsee edustajansa päättämään asioista, mutta voi seuraavassa vaalissa vaihtaa heidät. Tämä on tärkeä periaate, joskin yhteiskuntaa pitää kehittää avoimempaan ja osallistavampaan suuntaan, jolloin kansalaiset voivat olla mukana päätöksenteossa vaalien välilläkin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: demokratia, politiikka, lahjakkuus