Entä jos äärioikeiston ja äärivasemmiston liitto toisessa maailmansodassa olisi kestänyt?

Lauantai 20.1.2018 klo 12:59 - Petri Jussila

Kontrafaktuaalinen eli vaihtoehtoinen historiantutkimus on tieteellisestä arveluttavuudestaan huolimatta kiinnostavaa. Sallittakoon siis pieni ajatusharjoitus, jota olen viime aikoina vähintäänkin alitajuntaisesti miettinyt.

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop - sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Itä-Eurooppa jaettiin kahtia. Suomi muuten kuului Neuvostoliiton etupiiriin, mikä oikeastaan selittää sellaisenaan talvisodan synnyn. Stalin otti sopimuksen tosissaan, eikä uskonut Saksan hyökkäävän Neuvostoliittoon ja jopa tapatti siitä varoittelevia agentteja. Tämä selittää sen, miksi Neuvostoliitto oli niin valmistautumaton ja sai lopulta tehokkaan sotakoneensa käyntiin kovin hitaasti, kuten muuten Britanniakin (mutta onneksi lopulta myös USA valtavine resursseineen tuli mukaan).

Entä jos natsi-Saksa olisi Neuvostoliiton tavoin ottanut hyökkäämättömyys- ja etupiirisopimuksen tosissaan? Silloinhan Saksa ja Neuvostoliitto olisivat voineet rauhassa jakaa Eurooppaa, antaen varmaan fasistiselle Italiallekin jonkun viipaleen. Saksa ei olisi ajautunut kahden rintaman sotaan ja olisi uhannut entistä vakavammin Britanniaa. Saarivaltion valloittaminen olisi toki vaatinut aikaa, varsinkin kun ranskalaiset upottivat laivastonsa mieluummin kuin antoivat sen saksalaisille. Joka tapauksessa toinen maailmansota olisi vähintäänkin pitkittynyt ja ainakin manner-Euroopassa diktatuurit olisivat päässeet vahvasti niskan päälle eikä demokraattien teloituksissa olisi luoteja säästelty. Suomellekin olisi tietysti käynyt tässä vaihtoehdossa huonosti; todennäköisesti maamme olisi liitetty Neuvostoliittoon. 

Mikä sitten esti tämän äärioikeiston ja äärivasemmiston tuhoisan liiton? Sen taisi tehdä natsi-Saksan - ja erityisesti itsensä Hitlerin - pakkomielteinen ideologia. Saksalaisen äärioikeiston aatteisiin kuului erottamattomana osana usko siihen, että saksalaisten on saatava elintilaa myös idästä ja kommunistit on nujerrrettava. Natsien uskomusten mukaan juutalaiset johtivat Neuvostoliittoa ja slaavit olivat ali-ihmisiä, joiden voittaminen piti olla läpihuutojuttu, varsinkin kun oman maan "selkään puukottavat" sosialistit ja liberaalit oli nujerrettu. Hitler natseineen ei siis taipunut samanlaiseen ideologiseen joustavuuteen kuin Stalin kommunisteineen, jotka olivat valmiiita ainakin siirtämään maailmanvallankumousta. Onneksi näin!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kontrafaktuaalinen historia, toinen maailmansota, äärivasemmisto, äärioikeisto, Hitler, Stalin

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Perjantai 29.12.2017 klo 17:15 - Petri Jussila

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lopuksi Yle esittää sarjan legendaarisesta suomalaisesta presidentistä, Urho Kaleva Kekkosesta (1900-1986), jonka voi katsoa täältä . Hän toimi presidenttinä yli 25 vuotta vuosina 1956-1982. Minäkin muistan omasta nuoruudestani Kekkosen vaikuttavan hahmon, jota pidettiin tuolloin jo melko yksimielisesti koko kansan presidenttinä, neuvostosuhteiden takaajana ja ylivoimaisena valtiomiehenä. Aivan suoraviivaista nousu tuohon asemaan ei ollut, mikä tulee tästä kahdeksanosaisesta eli neljätuntisesta sarjasta esiin. Sarjassa Kekkosen elämää tulkitsee kirjailija Jari Tervo, jota säestävät useat tutkijat ja poliitikot. Minulle siinä ei ole kovin paljon uutta, mutta esiin piirtyvä kokonaisuus on kiinnostava.
 
UKK. Ujo poika, joka luki läpi koko Kajaanin kirjaston. Huippu-urheilija, jonka kilpailuvietti oli kova ja joka tähtäsi aina huipulle. Opettajat haastava ja terävästi kirjoittava Känä. Politiikkaankin täysillä mukaan lähtenyt Maalaisliiton mies. Nuorena punaisten teloittaja ja kommunistien kiduttaja, joka muuntautui oikeiston kieltäjäksi, punamultamieheksi ja ainakin näennäisesti Neuvostoliiton ystäväksi. Suur-Suomen suunnittelija, joka sotavuosina käänsi nopeasti takkinsa rauhan mieheksi. Kekkonen käytti politiikkansa tukena paitsi kavereitaan niin myös urheilu- ja kalaretkiä, saunomista, viinanjuontia ja naissuhteitaankin. Hänestä tulikin ylivertainen hahmo, jonka uskalsi lopulta haastaa vasta sosialidemokraattinen filosofisotilas Mauno Koivisto.

Sankari vai konna? Kekkonen epäilemättä ajoi sekä omaa että Suomen etua, joiden välistä eroa hän ei halunnut eikä ehkä osannutkaan tehdä. Hänelle kuuluu suuri ansio Suomen menestystarinasta, joka toki aika ajoin oli uhattuna. Lopulta syntyneessä Kekkoslovakiassa demokratia horjui sitten jo vaarallisesti ja itsesensuuri kasvoi outoihin mittoihin, mutta siihenhän ovat syyllisiä muutkin kuin macchiavellistinen Ruhtinas itse. Viimeisessä osassa Kekkosta luonnehditaan aika osuvasti "isänmaalliseksi sutkiksi". Toisin sanoen sekä että.

On hyvä, että kekkostutkimus ja -keskustelu jatkuu ja monipuolistuu. Ajan myötä tulee esiin uusia näkökulmia ja heijastuspintoja. Olisi tärkeää tutkia laajemminkin 1900-luvun lopun Suomen yhteiskunnan, talouden ja kansainvälisen aseman kehitystä, jossa suomettumisen aika jäi taakse ja maamme siirtyi lopullisesti läntisten demokratioiden joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kekkonen, Suomi, historia, presidentti, UKK

Sosialidemokraattien kannattaa tuntea historiaa, mutta katsoa tulevaisuuteen

Perjantai 19.6.2015 klo 14:02 - Petri Jussila

Suomessa – ja oikeastaan lähes koko Euroopassa – sosialidemokraatit ovat hämmennyksen tilassa. Vain hieman kärjistäen liikkeen suunnasta kamppailee kaksi fraktiota, traditionalistit ja kolmannen tien kulkijat. Kolmas tie tarkoittaa tässä erityisesti Anthony Giddensin 1990-luvulla hahmottelemaa sosialidemokraattisen ajattelun uudistusohjelmaa, jonka keskeisenä tavoitteena oli yhdistää onnistuneesti toisiinsa vasemmistolainen yhteiskuntapolitiikka ja vapaa markkinatalous. Eurooppalaiset sosialidemokraattiset puolueet omaksuivat vuosituhannen vaihteessa suurelta osin kolmannen tien politiikan, jota edustivat mm. Tony Blair ja Gordon Brown Britanniassa, Gerhard Schröder Saksassa, Göran Persson Ruotsissa ja Paavo Lipponen Suomessa. Heidän johdollaan sosialidemokraatit siirtyivät lähelle poliittista keskustaa onnistuen pitämään puolueensa suurena ja hallituksen johdossa. Traditionalistit ovat kuitenkin sitä mieltä, että samalla murennettiin aatteen ydintä, mikä vähitellen johti yhteiskunnallisen aloitteen ja poliittisen vallan siirtymiseen oikeistolle. Heidän mielestään sosialidemokraattien tulisikin ”palata juurilleen” eli siirtyä pari piirua vasemmalle hakemalla tiiviimpää yhteyttä työväenluokkaan ja ammattiyhdistysliikkeeseen. Joka tapauksessa oikeisto siirtyi vuorostaan eri puolilla Eurooppaa kohti poliittista keskustaa saaden kasvavan määrän keskiluokan ja jopa työväenluokan äänistä.  Erinomainen esimerkki tästä on Suomen Kokoomus, joka julistautui työväenpuolueeksi ja asettui hyvinvointivaltion – tai ainakin hyvinvointiyhteiskunnan – taakse.

Finanssikapitalismin romahduksen synnyttämän talouskriisin jatkuminen on aiheuttanut uuden tilanteen Euroopan poliittisessa kentässä, minkä seurauksena pitkään vallinnut politiikan keskustahakuisuus on kääntynyt virtauksiksi kohti ääripäitä. Useimpia Euroopan maita johtaa toki edelleen maltillinen oikeisto, joka on myös europarlamentin suurin voima. Toisaalta eri puolilla Eurooppaa ovat nostaneet näyttävästi päätään erilaiset oikeistopopulistiset liikkeet, joille tunnusomaista on maahanmuuton ja EU:n vastustaminen sekä konservatiivinen kaipuu menneeseen maailmaan. Varsinkin Etelä-Euroopassa on alkanut vahvistua myös laitavasemmisto, joka kantaa oikeutettua huolta vähäosaisten kohtalosta ja kohtelusta, mutta jolla ei myöskään ole uskottavaa vaihtoehtoa valtavirran politiikalle.  Uusienkin haastajien uhkaamien sosialidemokraattien tulisi löytää uusi visio ja linja, jota siis etsivät sekä kolmannen tien jatkajat että traditionalistit. Mielestäni yhdistämällä näiden kahden fraktion parhaat ajatukset voisi löytyä keskustavasemmistolainen tulevaisuuskuva ratkaisuesityksineen, jonka taakse voitaisiin saada laaja-alaisesti ihmisiä eri taustoista ja yhteiskunnallisista asemista.  

Sosialidemokraattien kannattaa tuntea historiansa. Se on Suomessa – ja koko Euroopassa – valtaosin vakuuttava tarina siitä, kuinka kaikki ihmiset vapautettiin mukaan yhteiskunnalliseen toimintaan parantamaan omaa asemaansa ja samalla maailmaa. Suomessa sosialidemokraattien johdolla saatiin aikaan yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, parannettiin palkansaajien asemaa, rakennettiin hyvinvointivaltio ja toteutettiin oikeiston kovasta vastustuksesta huolimatta huippuratkaisuksi osoittautunut peruskoulujärjestelmä. Tämä yhteiskunnallinen edistys onnistuttiin yhdistämään maamme nopeaan vaurastumiseen ja kansainvälistymiseen. Ilman poliittisia taisteluja nämä uudistukset eivät onnistuneet, mutta toisaalta yhteistyötä tehtiin taitavasti muiden puolueiden kanssa. SDP:n kannattaa kertoa ylpeänä historiaansa ja rakentaa sen ympärille tarinankerronnan ja toiminnan muotoja. 

Historia pitää tuntea, mutta sen vangiksi ei kannata jäädä. Paluu juurille on mahdottomuus, koska esimerkiksi legendaarisen vuoden 1903 Forssan ohjelman lähes kaikki tavoitteet on jo toteutettu eikä saavutusten puolustaminen riitä hyvän politiikan keskeiseksi tekijäksi. Perinteitäkin on uskallettava uudistaa. Esimerkiksi käy Suomen sisällissota, jota usein tulkitaan kovin yksipuolisesti ja sankarillisia punaisia muistellen. Kannattaa kuitenkin muistaa, että epäonnistuneen vallankumousyrityksen jälkeen SDP:n keskeisinä johtajina toimivat siitä sivuun jääneet Väinö Tanner, Väinö Voionmaa, Miina Sillanpää ja Matti Paasivirta kun taas punaisten johtajat siirtyivät suurelta osin kommunistien riveihin. Koko Suomessa olisikin jo korkea aika muistella sisällissotaa analyyttisemmin - tapahtumien syitä ja seurauksia painottaen - jolloin jako punaisiin ja valkoisiin muuttuisi lopullisesti historiaksi. Myös vapputraditioita voisi uudistaa nykyaikaisempaan ja karnevalistisempaan suuntaan, jolloin ihmiset laajemminkin voisivat kiinnostua tulemaan mukaan.     

Vuosikymmenten takaisesta politiikasta voimme kuitenkin oppia pitkäjänteisten ja kauaskantoisten tavoitteiden asettamisen ja johdonmukaisen politiikan suuren merkityksen. Sosialidemokraattiset arvot – vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, työ ja oikeudenmukaisuus – ovat edelleen erittäin ajankohtaisia. Niiden pohjalta SDP voi rakentaa vision vuodelle 2030, jota kohti edetään hallituskaudet ylittävien tavoitteiden ja toiminnan kautta. Maailman jatkuvasti kiihtyvän ja osin ennakoimattoman muutoksen takia ne eivät tietysti voisi olla kovin yksityiskohtaisia ja keinovalikoiman pitäisi olla monipuolinen ja pragmaattinen. Taustalla voisi olla vaihtoehtoiset skenaariot ja niiden toteutumisen seuranta. 

Maailma muuttuu kiihtyvästi ja peruuttamattomasti, mutta muutoksessa on tavallistenkin ihmisten kannalta vähintään yhtä paljon mahdollisuuksia kuin uhkia. Marxilaisittain muutoksen ydin on tuotantorakenteissa ja sitä kautta työelämässä. Fordismina tunnettu säädellyn massatuotannon näkökulma laajeni aikoinaan teollisuudesta muuallekin, kuten hyvinvointipalveluihin ja koulutusjärjestelmiin, mutta nyt se on suurelta osin korvautumassa muunlaisella toiminnalla. Digitalisaatio ja robotisaatio tulevat vähentämään ensi sijassa suorittavia, mutta vähitellen myös asiantuntijatöitä. Monia ammatteja häviää, mutta uusia ja yllättäviäkin syntyy niiden tilalle. Tulevaisuudessa yhä suurempi osa ihmisistä toimii yrittäjinä tai useissa eri työpaikoissa, minkä takia työhyvinvoinnin merkitys korostuu entisestään. Jatkuvan muutoksen keskellä työmarkkinoiden pitää joustaa, mutta niissä pitää olla myös turvallisuutta ja kohtuullisuutta ylläpitäviä rakenteita. Osaamistarpeiden jatkuva päivitystarve asettaa uusia haasteita koulutuksen järjestäjille ja erityisesti aikuiskoulutukselle, minkä takia Suomen konservatiivihallituksen massiivisia koulutusleikkauksia onkin mahdoton ymmärtää. Sosialidemokraatit ovat onnistuneet aiemminkin uudistamaan työelämän rakenteita ja käytäntöjä sellaisiksi, että työntekijöillä ja pienyrittäjillä   on myös oikeuksia eikä pelkästään velvollisuuksia. Miksi emme onnistuisi siinä jälleen kerran?

Kaiken kaikkiaan sosialidemokraattien kannattaa miettiä Kalevi Sorsa – säätiön toiminnanjohtajan Mikko Majanderin viisasta luonnehdintaa: ”Kollektiivisten keinojenkin keskiössä on – tai ainakin tulee olla – yksilö tarpeineen ja toiveineen, jotta jokainen voisi tavoitella kykyjensä ylärajaa, elää täyteen potentiaaliinsa sosiaalisesta ja taloudellisesta taustastaan riippumatta. Sitä voisi kutsua vaikkapa vapautuksen sosiaalidemokratiaksi. ” (http://sorsafoundation.fi/vapautuksen-sosiaalidemokratia/)

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: SDP, sosialidemokratia, historia, tulevaisuus, kolmas tie

Oma pää ja pääoma - joitakin ajatuksia Thomas Pikettyn tutkimuksen pohjalta

Perjantai 25.7.2014 klo 17:26 - Petri Jussila

Sain viimeinkin postissa Thomas Pikettyn kohututkimuksen Capital in the Twenty-First Century eli Pääoma 2000-luvulla. Olen nyt tehnyt teokseen ensimmäisen alustavan katsauksen, jonka pohjalta nostan esiin joitakin näkökulmia. Kyseessä ei todellekaan ole mikään tyhjentävä katsaus tai arvio, koska minulla ei ole aikaa perehtyä syvällisesti Pikettyn käyttämään aineistoon, menetelmiin ja johtopäätöksiin. Lisäksi teoksessa on pureskeltavaa ja keskusteltavaa pitkäksi aikaa.

Capital in the Twenty-First Century - teosta on verrattu Karl Marxin legendaariseen teokseen Das Kapital eli Pääoma, johon tietysti viittaa myös tutkimusten samankaltainen nimi. Pikettyn ja Marxin teoksia voidaan verrata senkin takia, että ne ovat laajoja, kokonaisvaltaisia ja suhteellisen vaikeatajuisia tutkimuksia. Piketty ei kuitenkaan ole varsinaisesti marxilainen, vaan tunnistaa sekä Marxin teorioiden suuret ansiot että ratkaisevat puutteet. 1900-luvun kehitys ei nimittäin tukenut Marxin pääoman kasaantumisteoriaa tai työväenluokan kurjistumisteoriaa. Lisään vielä, että näiden teorioiden johtava kriitikko tuolloin oli Eduard Bernstein, jonka revisionismista tuli modernin sosialidemokratian aatteellinen perusta. Ylipäätään on syytä suhtautua historiallisiin ”lainalaisuuksiin” erittäin kriittisesti, koska ihminen toimivana olentona on osa kulttuurillisia ja yhteiskunnallisia prosesseja ja kykenevä myös vaikuttamaan niihin.

Piketty on tulostensa tueksi tutkinut verotilastoja lukuisissa eri maissa, joita kautta hän on seikkaperäisesti selvittänyt varallisuuden kehitystä ja jakautumista.  Jotkut tutkijat ovat epäilleet tai kritisoineet teoksen yksityiskohtia, mutta ymmärtääkseni heistä kukaan ei ole kiistänyt sen suurta linjaa. Piketty osoittaa, että pääoman tuotto lukuisissa eri maissa oli talouskasvua pienempi ensimmäisen maailmansodan ja 1970-luvun välillä. Tällöin varallisuuserot useissa eri maissa pienentyivät selvästi. 1970-luvulta alkaen pääoman tuotto on ollut jälleen talouskasvua suurempi, minkä takia varallisuuserot ovat kasvaneet varsinkin USA:ssa, mutta myös muualla. Tällä hetkellä Euroopankin varallisuus jakautuu lähes yhtä epätasaisesti kuin 1800-luvun lopulla. Jos kehitys jatkuu tällaisena, on pelättävissä paluu mahtisukujen ja perijöiden yhteiskuntaan, missä ”laiskan” pääoman keskittyminen uhkaa talouskasvua, yhteiskuntarauhaa ja demokratiaa. Tähän kehitykseen vaikuttaa tietysti monet prosessit, joista talouskasvun ja verotuksen lisäksi merkittävimpiä ovat koulutukselliset mahdollisuudet ja tiedon leviäminen. Pikettyläisessä vertailussa Suomi ja muut Pohjoismaat ovat olleet suhteellisen tasa-arvoisia maita. Suomenkin osalta olisi kiinnostavaa nähdä yksityiskohtaista tutkimusta ja analyysiä varallisuuden kehittymisestä ja jakaantumisesta sekä politiikan vaikutuksesta siihen.

Piketty korostaa aivan oikein sitä, että talousjärjestelmät ovat ihmisten luomuksia, joten niitä voidaan myös muuttaa politiikan avulla. Historiallisena esimerkkinä kannattaa nostaa esiin se, että  1900-luvun aikana luotiin kapitalismin ja sosialismin kompromissi, hyvinvointivaltio. Tämän kehityksen mahdollisti poliittisen tahdon lisäksi myös poikkeuksellisen suuri talouskasvu. Toisaalta hyvinvointivaltion rakentaminen myös tuki talouskasvua synnyttäessään positiivisen kehän.    

Piketty on paitsi demokratian niin myös markkinatalouden kannattaja, joka ei vastusta tulo- tai varallisuuseroja sinänsä, mutta kannattaa niiden vähentämistä. Pikettyn mukaan talouskasvu ei todennäköisesti enää nouse yhtä korkeaksi kuin 1900-luvulla, mikä tekee tästä tasa-arvoa lisäävästä politiikasta entistä haasteellisempaa.  Lisäksi helppoja ja yksiselitteisen oikeudenmukaisia verotusratkaisuja ei tietysti ole olemassakaan, vaan kysymys on vaikeasta ja monimutkaisesta kokonaisuudesta. Hän luonnostelee globaalia progressiivista varallisuusveroa, joskin enemmän ajatuskokeena kuin realistisena vaihtoehtona. Joka tapauksessa tähän suuntaan kannattaa edetä paikallisesti, joten Suomessakaan ei kannata ainakaan poistaa perintöveroa. Piketty pitää erittäin tärkeänä myös panostuksia koulutukseen, koska se lisää mahdollisuuksien tasa-arvoa ja sosiaalista liikkuvuutta.  

Thomas Pikettyn erittäin merkittävä teos ja siitä syntynyt keskustelu antaa hyvän lähtökohdan modernin keskustavasemmistolaisen politiikan luonnosteluun, josta nostan esiin neljä näkökulmaa. Ensinnäkin talouspolitiikassa(kin) kansainvälisen yhteistyön syventäminen on välttämätöntä, koska pääomalla ei edelleenkään ole isänmaata. Toiseksi tavoitteeksi ei kannata ottaa sosialismia, vaan demokraattisempi ja sosiaalisempi markkinatalous, jossa vallitsee ennen kaikkea suuri mahdollisuuksien tasa-arvo. Kolmanneksi on syytä huomata, että jos talouskasvu ei palaudu yhtä korkealle tasolle kuin toisen maailmansodan jälkeen, niin sen kaltainen hyvinvointivaltion laajentaminen ei myöskään ole mahdollista. Tähän voidaan tietysti myös vaikuttaa onnistuneella talouspolitiikalla. Neljänneksi on kuitenkin otettava huomioon ekologisesti kestävä kehitys, minkä näkökulmasta talouskasvu ei ole mikään itseisarvo.     

 

 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: pääoma, kapitalismi, markkinatalous, sosialidemokratia, taloushistoria

Menneisyyden puolueita

Torstai 9.5.2013 klo 9:48 - Petri Jussila

Suomen(kin) poliittisten puolueiden pitäisi ottaa oppia menneisyydestä, mutta katsoa tulevaisuuteen. Valitettavasti puolueet näyttävät kovin usein katsovan nostalgisen kaipuun vallassa menneeseen. Kuitenkin eri puolueet näyttävät katsovan kronologisesti eri kohtaan historiassa. Pienenä ajatusharjoituksena luotaan seuraavassa, mihin 1900-luvun vuosikymmeneen kukin puolue kenties katsoo ja mihin kysymykseen sen pitäisi nykyään vastata. Myönnän, että joudun samalla ”hieman” yksinkertaistamaan sekä kansallista historiaamme että puolueiden aatemaailmaa.

1910-luku: RKP:n kannattaa katsoa näin kauas menneeseen, sillä tuolloin puolue oli vielä merkittävä ja rahapiireissä suomenruotsalaisilla oli suorastaan johtava asema. Tarvitaanko enää kielipuoluetta?

1920-luku: Kristillisdemokraatteja miellyttänee tämän vuosikymmenen ilmapiiri, koska silloin kansa eli herran nuhteessa ja pappien komennuksessa. Kaiken lisäksi kieltolakikin oli voimassa – ja lisäsi juopottelua. Miten moralismi istuu nykypäivään?

1930-luku: Perussuomalaisille tämä vuosikymmen vaikuttanee tutulta, sillä silloinkin pyhiä kansallisia arvoja uhkasivat kummalliset ulkomaalaiset vaikutteet. Onneksi isänmaalliset miehet tarttuivat toimeen ja vastustivat kovin keinoin vapaamielisiä ajatuksia ja kaiken maailman sosialisteja, koska maahanmuuttajia ei vielä ollut tarpeeksi haukuttavana. Heidän aikanaan Kosola, meidän aikanamme toivottavasti ei kukaan. Miten ääriainekset pidetään kurissa?     

1940-luku: Sota-aika oli niin kauhea, että sitä tuskin kukaan muistelee mielellään, paitsi tietysti iltapäivälehdet.

1950-luku: Keskustassa (entisessä Maalaisliitossa) tämä aika herättänee nostalgiaa, sillä pohjimmiltaan elimme vielä maatalousyhteiskunnassa ja yhtenäiskulttuurissa. Jälleenrakennus eteni tuttuja latujaan ja UKK astui kansakunnan kaapin päälle. Elämä oli turvallista, mutta tylsää. Miten Kepu nyt onnistuu, kun kyntöaura on vaihtunut iPadiin?

1960-luku: Tämä vuosikymmen oli sosialidemokraattien. Ruotsin esimerkin innoittamana SDP paransi työelämää, alkoi rakentaa hyvinvointivaltiota ja käynnisti arvomaailman liberalisoitumisen. Saavutukset ovat olleet melkoisia ja hommat on suurelta osin tehty. Onko nyt aika siirtyä museoon vai vieläkö löytyy uusi visio?

1970-luku: Suomen historian vasemmistolaisimmalla vuosikymmenellä Neuvostoliiton sana oli laki ja vallankumouksen runoratsut laukkasivat yliopistojen käytävillä. Tämän luulisi miellyttävän Vasemmistoliittoa, joka oli silloin vielä SKDL. Myöhemmin on kuitenkin tullut tavaksi sanoa, että ”aate oli hyvä, mutta jätkät pilasivat sen”. Hoitavatko naiset kenties homman paremmin?

1980-luku: Oikeistopuhuri puhalsi läpi Euroopan ja Amerikan, Neuvostoliitto alkoi romahtaa ja hyvinvointivaltio joutui puolustuskannalle. Kaikki oli bisnestä ja bisnes oli kaikki. Kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi alkoi ja muutenkin ajan henki miellyttänee kunnon porvareita. Mutta onko elämässä tärkeintä saada mahdollisimman paljon fyrkkaa (eli hynää/kaalia/fyffeä/kahisevaa jne..)?

1990-luku: Vihreä liike aloitti nousunsa kaikkien hyvien ihmisten puolueeksi. Ympäristö ei kestä talouskasvua, mutta silti sen pitää jatkua. Hiilivoima on erittäin huono vaihtoehto, mutta ydinvoima vasta kauheaa onkin. Markkinat ovat hyvä juttu, mutta globaalit markkinat eivät. Siis mitä?  

2000-luvulla tarvitaan puoluetta, joka rakentaa uskottavan ja ihmisten ongelmiin keskittyvän ohjelman sekä toteuttaa sitä pitkäjänteisesti ja uudistunein toimintatavoin. Olen vakuuttunut siitä, että sen puolueen pitää olla vahvasti kansainvälinen, koska melkein kaikki aikamme yhteiskunnalliset kysymykset ovat globaaleja tai vähintään eurooppalaisia. Tällainen puolue nousee aikamme johtavaksi voimaksi. Kaikesta huolimatta toivon ja uskon, että sosialidemokraatit pystyvät siihen. 

4 kommenttia . Avainsanat: historia, menneisyys, tulevaisuus, puolueet

Uusi isänmaallisuus

Lauantai 18.8.2012 klo 9:49 - Petri Jussila

YLE:n Keniassa kuvattu Mannerheim-elokuva on herättänyt voimakasta keskustelua tästä historiamme suurmiehestä ja laajemminkin kansallisista myyteistä. Monilta on samalla päässyt unohtumaan faktan ja fiktion ero. Vaikka elokuva ammentaakin aiheensa historiasta, sen ei tarvitse nojautua mitenkään tosiasioihin. Suomen elokuvateattereissa pyörii tällä hetkellä amerikkalainen elokuva, jossa presidentti Abraham Lincoln on vampyyrintappaja. Tuskin amerikkalaiset kuitenkaan kovin laajasti keskustelevat elokuvan antamasta historiankuvasta tai orjat vapauttaneen presidentin kohtelusta.

Suomessa suhtaudutaan poikkeuksellisen vakavasti kansallisiin suurmiehiin ja toisen maailmansodan tapahtumiin. Mannerheim oli ristiriitainen ja monitahoinen henkilö, joka kiistatta johti suomalaisten sankarillista taistelua talvisodassa ja on tärkeässä roolissa kansallisessa historiankirjoituksessa. Kaikki sotaveteraanit ansaitsevat vahvan kunnioituksemme. Suomen itsenäisyyden menestyksellinen puolustaminen väkivalloin on historiallinen tosiasia, mutta kansallisen identiteetin rakentamisessa olisi kuitenkin jo aika siirtyä eteenpäin. Meidän pitäisi löytää innostavia aiheita myös rauhanajan historiasta. Tätä kautta isänmaallisuus saa uutta, rakentavaa merkityssisältöä.

Uuden isänmaallisuuden tunnukseksi sopii erinomaisesti peruskoulun rakentaminen ja nostaminen maailman parhaaksi koulujärjestelmäksi. Suomen yhteiskunnallinen ja taloudellinen menestystarina nojaa suurelta osin tähän huikeaan saavutukseen. On syytä kunnioittaa peruskoulua aikoinaan ajaneita edelläkävijöitä. Oikeisto vastusti aikoinaan peruskoulua kiivaasti, mutta ilmeisesti nykyään myös porvarilliset piirit tunnustavat sen merkityksen. Peruskoulun opettajien ja muiden työntekijöiden työpanos on äärimmäisen tärkeä. Meidän kaikkien pitää tukea heitä tässä työssä. Peruskoulun toiminnalle ja kehittämiselle pitää lamasta huolimatta turvata riittävät resurssit. Emme saa heikentää lastemme tulevaisuuden näkymiä ja sitä kautta koko yhteiskunnan perustaa.

2 kommenttia . Avainsanat: isänmaallisuus, historia, myytit, peruskoulu

Miten toimimme, ettei maan käy huonosti?

Torstai 30.6.2011 klo 13:42 - Petri Jussila

Brittiläissyntyinen historioitsija, kolumnisti ja intellektuelli Tony Judt (1948-2010) asui vuodesta 1987 New Yorkissa, jossa hän toimi modernin Euroopan historian professorina. Judt oli myös näkyvä ja aktiivinen hahmo yhteiskunnallisissa debateissa Atlantin molemmin puolin.

Judt saneli viimeisen teoksensa Ill Fares the Landin kuolinvuoteeltaan käsin, ALS-taudin runtelemana. Kirja on äskettäin myös suomennettu nimellä Huonosti käy maan. Teos on hänen poliittinen ja ideologinen testamenttinsa, jossa näkyy sekä poikkeuksellisen laaja lukeneisuus että vahva näkemys länsimaailman nykytilasta. Suosittelen sitä kaikille niille, joita nykyajan historialliset taustat ja poliittiset haasteet kiinnostavat.  Kirjasta löytyy paljon aineksia niiden jäsentämiseen, vaikkei kaikissa asioissa samaa mieltä kirjoittajan kanssa olisikaan.

Itse huomaan olevani suurista linjoista valtaosin samaa mieltä kuin Tony Judt. Vielä 1900-luvun puolivälissä uskottiin yleisesti, että valtio on lähtökohtaisesti ja todennäköisesti paras ratkaisu melkein mihin tahansa ongelmaan. 1900-luvun lopun markkinauskon voittokulun jälkeen yhä useampi alkoi uskoa, että valtio on määritelmällisesti ja lähes aina huonoin mahdollinen vaihtoehto ratkaisemaan ongelmia. Markkinafundamentalismi kuitenkin törmäsi omiin rajoihinsa viimeistään käynnistäessään nykyisen finanssikriisin.

Miten vältämme uudet finanssikriisit? Tämä vaatii ennen kaikkea ajattelutavan muutosta. Meidän pitää katsoa asioita vähemmän lyhytaikaisen taloudellisen tehokkuuden näkökulmasta ja enemmän laaja-alaisen kokonaisedun näkökulmasta, jossa huomioidaan myös sosiaaliset ja ekologiset näkökulmat. Valtio tai laajemmin julkinen sektori ei ole läheskään aina kokonaistaloudellisestikaan tehottomampi kuin yksityinen sektori. Ehkä kaikkein selvimmin tämä näkyy julkisen liikenteen esimerkkien kautta, mutta vahvasti myös sosiaali- ja terveyspalveluissa ja koulujärjestelmissä. Totta kai tarvitaan myös toimivia markkinoita, joilla yritykset voivat reilujen pelisääntöjen rajoissa kilpailla, tuottaa uusia palveluja ja tuotteita ja sitä kautta kasvattaa kansantaloutta. 

Ennen kaikkea nyt tarvitaan kokonaisvaltaisemman politiikan paluuta, jossa ei niinkään kiinnitetä huomiota yksittäisten asioiden kannattamiseen tai vastustamiseen, vaan yritetään hahmottaa kulttuuria, yhteiskuntaa ja taloutta kokonaisuutena. Kuten Judt kirjoittaa "Meistä on tullut kuluttajia niin poliittisessa kuin taloudellisessa elämässämme. Kun tehdään valintoja kilpailevien tavoitteiden laajasta kirjosta, nähdään vaikeaksi kuvitella tapoja tai perusteita, joilla ne voisi yhdistää johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Meidän on pystyttävä parempaan". Tämä vaatii sirpaloituneen yksilöllisyyden korvautumista suuremmalla yhteisöllisyydellä. 

Judt asettaa toivonsa uudistuneeseen sosialidemokratiaan tai amerikkalaisittain liberaaliin perintöön, kuten minäkin teen. Demokraattisen politiikan keinoin on säädeltävä nykyistä enemmän varsinkin finanssimarkkinoita. Valtioilla on tässä tärkeä roolinsa, mutta on selvää että entistä enemmän tarvitaan myös kansainvälistä yhteistyötä. Yhtäältä tarvitaan keinottelun hillitsemistä, mutta toisaalta myös vastuullista taloudenhoitoa (kuten Kreikan tapauskin osoittaa). Eriarvoistumisen kierre on katkaistava ja kaikki on pyrittävä saamaan mukaan yhteiskuntaan. Tässä tarvitaan myös ja ehkä ennen kaikkea paikallista ja alueellista yhteistyötä.

Tony Judt osoittaa teoksessaan, miten länsimaissa eriarvoisuus  on lisääntynyt, mikä on johtanut moraaliseen, poliittiseen ja lopulta taloudelliseenkin umpikujaan. Vaikka Huonosti käy maan -teosta värittää paikoin liiallinen nostalginen kaipuu toisen maailmansodan jälkeisiin vuosikymmeniin, niin jotain voimme oppia myös siitä ajasta. Oman aikamme ihmisten haasteena on yhdistää välillä unohdettu yhteisöllisyys moniarvoisuuteen ja tapojen erilaisuuteen. Tässä koulutustason nousu, tiedonvälityksen helpottuminen ja sosiaalinen media voivat avata aivan uusiakin mahdollisuuksia. Jos toimimme oikein, maan ei käy huonosti!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Tony Judt, historia, sosialidemokratia

Itsenäisyyspäivänä aatteiden ihmemaassa

Maanantai 6.12.2010 klo 10:26 - Petri Jussila

Näyttää siltä, että yliopistoissa joudutaan uudistamaan valtio-opin ja aatehistorian kursseja kovalla kädellä. Sen verran vaikeaksi nykyisten poliittisten aatteiden, sanomien ja mielikuvien ymmärtäminen ja tulkitseminen on mennyt.

Kokoomuksesta on tullut vihreä työväenpuolue, joten ilmeisesti puolueesta esitetty punavihreyden kritiikki on muuttunut omaan nilkkaan ampumiseksi. Onneksi kristillisdemokraatit ovat jatkamassa kokoomuksen perinteistä “koti, uskonto, isänmaa” -linjaa ja vihreät ovat myös liikkeellä vahvasti isänmaallisilla tunnuksilla. Ilmeisesti kokoomus on kuitenkin unohtanut yrittäjänkin asian, sillä vasemmistoliitto on alkanut ajamaan sitä. Tässä on tiettyä historiallista jatkuvuutta, sillä hyväksyihän V.I. Leninkin pienyrittäjyyden jo 1920-luvulla  ns. NEP-politiikan kaudella, vaikka seuraavalla vuosikymmenellä kaikkein yritteliäimmät sitten jo tuomittiinkin kuolemaan.  Perussuomalaiset puolestaan ovat “työväenpuolue ilman sosialismia”. Kuitenkin sen ohjelmassa on köyhän asian ajamista, peruspalvelujen puolustamista ja muitakin vahvasti sosiaalisia painotuksia. Toisaalta ainakin osa puolueesta esiintyy korostetun kansallisesti, joten kyseessä on selvästi jonkinlainen kansallis-sosiaalinen liike. Saksassa syntyi 1800-luvun loppupuolella pappien johtama kansallis-sosiaalinen puolue. Kun perussuomalaisiakin johtaa vakaumuksellinen katolinen, yhtymäkohdat ovat ilmeiset. Tosin toivottavasti historia ei tällä kertaa toista itseään, sillä saksalaiset edelläkävijät radikalisoituivat ja siirtyivät äärioikealle erään viiksekkään miehen johdolla. Ja loppu onkin sotahistoriaa.

Sosialidemokraatteja syytetään usein epäselvästä viestistä ja poliittisesta opportunismista. Moniin edellämainittuihin esimerkkeihin verraten siihen ei kuitenkaan taida olla juuri perusteita. SDP on varsin  johdonmukaisesti ollut työn ja oikeudenmukaisuuden puolue, jolla on näyttöjä sekä taloudellisen kakun kasvattamisesta että sen jakamisesta. Sosialidemokraattien johdolla on autettu monia ihmisiä nousemaan köyhyydestä paremmin toimeentulevaan keskiluokkaan ja samalla modernisoitu suomalaista yhteiskuntaa. Tärkeintä tässä on ollut työn tekeminen, ei keinottelu eikä vapaaehtoinen laiskottelu. Nyt suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa pitää kehittää pyrkimällä kohti täystyöllisyyttä, tekemällä työelämästä inhimillisempää ja ulottamalla verotuksen progressio rikkaimpiin asti. Globalisoituva osaamisyhteiskunta ja luova talous tuo eteemme sekä uusia mahdollisuuksia että riskejä ja ongelmia. Näin itsenäisyyspäivänä voidaan kuitenkin sanoa, että onhan Suomi selviytynyt paljon pahemmastakin, tosin kohtuuttoman kovin uhrauksin.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: aate, historia, puolueet, itsenäisyyspäivä