Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Perjantai 29.12.2017 klo 17:15 - Petri Jussila

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lopuksi Yle esittää sarjan legendaarisesta suomalaisesta presidentistä, Urho Kaleva Kekkosesta (1900-1986), jonka voi katsoa täältä . Hän toimi presidenttinä yli 25 vuotta vuosina 1956-1982. Minäkin muistan omasta nuoruudestani Kekkosen vaikuttavan hahmon, jota pidettiin tuolloin jo melko yksimielisesti koko kansan presidenttinä, neuvostosuhteiden takaajana ja ylivoimaisena valtiomiehenä. Aivan suoraviivaista nousu tuohon asemaan ei ollut, mikä tulee tästä kahdeksanosaisesta eli neljätuntisesta sarjasta esiin. Sarjassa Kekkosen elämää tulkitsee kirjailija Jari Tervo, jota säestävät useat tutkijat ja poliitikot. Minulle siinä ei ole kovin paljon uutta, mutta esiin piirtyvä kokonaisuus on kiinnostava.
 
UKK. Ujo poika, joka luki läpi koko Kajaanin kirjaston. Huippu-urheilija, jonka kilpailuvietti oli kova ja joka tähtäsi aina huipulle. Opettajat haastava ja terävästi kirjoittava Känä. Politiikkaankin täysillä mukaan lähtenyt Maalaisliiton mies. Nuorena punaisten teloittaja ja kommunistien kiduttaja, joka muuntautui oikeiston kieltäjäksi, punamultamieheksi ja ainakin näennäisesti Neuvostoliiton ystäväksi. Suur-Suomen suunnittelija, joka sotavuosina käänsi nopeasti takkinsa rauhan mieheksi. Kekkonen käytti politiikkansa tukena paitsi kavereitaan niin myös urheilu- ja kalaretkiä, saunomista, viinanjuontia ja naissuhteitaankin. Hänestä tulikin ylivertainen hahmo, jonka uskalsi lopulta haastaa vasta sosialidemokraattinen filosofisotilas Mauno Koivisto.

Sankari vai konna? Kekkonen epäilemättä ajoi sekä omaa että Suomen etua, joiden välistä eroa hän ei halunnut eikä ehkä osannutkaan tehdä. Hänelle kuuluu suuri ansio Suomen menestystarinasta, joka toki aika ajoin oli uhattuna. Lopulta syntyneessä Kekkoslovakiassa demokratia horjui sitten jo vaarallisesti ja itsesensuuri kasvoi outoihin mittoihin, mutta siihenhän ovat syyllisiä muutkin kuin macchiavellistinen Ruhtinas itse. Viimeisessä osassa Kekkosta luonnehditaan aika osuvasti "isänmaalliseksi sutkiksi". Toisin sanoen sekä että.

On hyvä, että kekkostutkimus ja -keskustelu jatkuu ja monipuolistuu. Ajan myötä tulee esiin uusia näkökulmia ja heijastuspintoja. Olisi tärkeää tutkia laajemminkin 1900-luvun lopun Suomen yhteiskunnan, talouden ja kansainvälisen aseman kehitystä, jossa suomettumisen aika jäi taakse ja maamme siirtyi lopullisesti läntisten demokratioiden joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kekkonen, Suomi, historia, presidentti, UKK

Miten tästä eteenpäin?

Tiistai 27.12.2016 klo 12:34 - Petri Jussila

Sain eilen luettua Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen keskusteluihin perustuvan teoksen Miten tästä eteenpäin. Luin sitä peräti kaksi viikkoa, koska jokaisen aihepiirin jälkeen mietin esitettyjä argumentteja ja suhteutin omia näkemyksiäni niihin. Tutustumisen lähtökohta on tietysti se, että kyseessä on kolme humaania, oppinutta ja viisasta ihmistä, joiden näkemyksin kannattaa perehtyä, mutta unohtamatta kriittisyyttä. Teos on erityisen kiinnostava varsinkin kansainvälisen politiikan ja diplomatian saralla, vaikka siinä käsitellään maailmaa - ja sen osana Suomea - varsin monipuolisesti.

Kolmikko sekä ihmettelee Vladimir Putinin johtaman Venäjän toimien järkevyyttä miltään kannalta että myös tuomitsee ne selvin sanoin. Näyttää siltä, että koska Venäjä epäonnistui yhteiskuntansa ja taloutensa modernisoimisessa, niin epädemokraattista valtaa yritetään pitää yllä kiristyvän sisäpolitiikan ja aggressiivisen ulkopolitiikan yhdistelmällä. Kolmikko uskoo, että Putin kokee itsevaltiaiden tsaarien tavoin olevansa toimistaan vastuussa vain Jumalalle. Tämä johtaa helposti siihen, ettei esimerkiksi tapettujen ihmisten määrä ole mitenkään olennainen tekijä hänen ajattelussaan. Diplomaatit katsovat, että tästäkin huolimatta Venäjälle pitäisi tarjota mahdollisuus olla mukana kansainvälisten ongelmien ratkaisemisessa. 

Joillekin voi olla yllätys, että keskustelijat arvostelevat voimakkaasti myös USA:n yhteiskunnallista kehitystä, erityisesti sietämättömäksi kasvanutta taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Kirjan keskustelut käytiin ennen Donald Trumpin valintaa presidentiksi, mutta ne ennakoivat sitä osuvasti. Kolmikko toteaa Brexitistä, että britit ilman muuta ampuivat omaan jalkaansa, mutta heidän lähtönsä saattaa myös mahdollistaa yhteisöllisemmän ja vahvemman Euroopan unionin kehittämisen. Tämä olisi toivottavaa, mutta vaikeaa. Toisaalta jopa EU:n hajoaminen on mahdollista, kun populismi leviää Euroopassakin.
 
Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käsittelevät jonkin verran myös Suomen sisäpolitiikkaa. Sen suhteen heidän asiantuntemuksensa ei ole yhtä kiistaton, ja joissain asioissa näkökulma vaikuttaakin hieman yksipuoliselta, ehkä jopa "elitistiseltä". Joka tapauksessa he nostavat tasa-arvoiset ja korkeatasoiset koulutusmahdollisuudet keskeiseksi tekijäksi sekä kilpailukyvyn että yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta - ja ovat huolestuneita tämän hetken koulutuskielteisistä päätöksistä. Samalla heidän uskonsa kovaan työntekoon ja yrittämisen eetokseen on kova. Näistä peruslähtökohdista olen täysin samaa mieltä, kuten myös siitä, että puolueiden ja etujärjestöjen pitäisi uudistua maailman muutoksen mukana. 

Kuten tunnettua, kolmikko on selkeästi Suomen Nato-jäsenyyden kannalla, koska olemme läntinen demokratia, jonka pitäisi olla mukana sen päätöksenteossa. Trumpin valinta saattaa muuttaa tätä analyysiä jo senkin takia, että Naton painoarvo todennäköisesti alkaa vähentyä. Ehkä meidän kannattaisi mennä kohti yhteiseurooppalaista turvallisuuspolitiikkaa?  

Pohjimmiltaan Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käyvät ansiokasta arvokeskustelua. He peräänkuuluttavat YK:n ihmisoikeuksien julistuksen nostamista kaiken politiikan keskiöön, mutta toteavat huolestuneina, että länsimaatkin lipeävät yhä pahemmin näistä arvoista. Parhaiten ihmisoikeudet, oikeusvaltion periaate ja tasa-arvo toteutuvat Pohjoismaissa, Saksassa ja muutamassa muussa demokraattisessa maassa. Varsinkin nobelisti Ahtisaari haluaisi rakentaa jonkinlaisen puolueettoman arviointikriteeristön näiden arvojen noudattamiselle, joka sitten ohjaisi valtioiden politiikkaa kohti suurempaa hyvää. Ajatus on ylevä, mutta hankala toteuttaa käytännössä, kuten keskustelijatkin lopulta toteavat.   

Kaiken kaikkiaan (varsinkin kansainvälisestä) politiikasta ja yhteiskuntafilosofisesta arvokeskustelusta kiinnostaneiden kannattaa lukea tämä kirja. Rakenteensa vuoksi siinä on aika paljon toistoa, mutta myös monia kiinnostavia näkökulmia ja joitakin konkreettisia ehdotuksiakin. Yksi tärkeimmistä näkökulmista on se, että politiikassa(kin) pitäisi luopua lyhytnäköisestä ajattelusta ja pyrkiä katsomaan hieman kauemmas ja tavoittelemaan pitkäjänteisiä tuloksia. On silti pakko myöntää, että teos herätti enemmän hyviä kysymyksiä kuin hyviä vastauksia. Silti meidän on mentävä mahdollisimman viisaasti eteenpäin. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: diplomatia, kansainvälinen politiikka, USA, Venäjä, EU, Suomi

Katsaus sosialidemokratian historiaan ja tulevaisuuteen

Sunnuntai 4.9.2016 klo 20:14 - Petri Jussila

Tämä kirjoitus perustuu SDP:n Keski-Suomen piirin 110-vuotisjuhlassa 20.8.2016 pitämääni alustukseen. Se oli suurin piirtein tällainen, joskin olen muutamin kohdin täydentänyt sitä ja jättänyt puhekieleen kuuluvia joitakin huomautuksia pois.

Tässä puheenvuorossa on oikeastaan kaksi punaista lankaa ja niistä johdettavat kaksi väitettä: Ensinnäkin väitän, että alueellisesti rajat ovat jatkuvasti muuttuneet yhä vähämerkityksellisemmiksi, joten meidän on ajateltava ja toimittava yhä enemmän glokaalisti. Tämä tarkoittaa paikallisen toiminnan (lokaalin) tason yhdistämistä paitsi kansalliseen niin myös kansainväliseen (globaaliin) kehitykseen. Toinen väitteeni on se, että vaikka sosialidemokratian arvot ovat kestävät, niin toimintatapoja ja tavoitteita tulee jatkuvasti tarkastella kriittisesti – ja tarvittaessa muuttaa niitä.

Keski-Suomen piirin synnyssä taustalla oli vuoden 1906 vaaliuudistus, jonka jälkeen Keski-Suomen kunnat Jyväskylästä Pohjoiseen sekä joukko Etelä-Pohjanmaan kuntia muodostivat yhdessä Vaasan läänin itäisen vaalipiirin. Suomen vaaliuudistuksen taustalla puolestaan olivat suuret maailmanlaajuiset mullistukset, erityisesti Venäjän tilanne ja sieltä meille levinnyt suurlakko. Vuodesta 1960 lähtien vaalipiiri on käsittänyt Keski-Suomen maakunnan alueen. Ensimmäisessä piirikokouksessa Jyväskylässä päätettiinkin perustaa paitsi kunnallistoimikunnat eri kuntiin niin myös agitaatiotoimikunta hoitamaan kiertävien puhujien palkkaamista. Piiri peri jonkin aikaa myös erillistä agitaatioveroa. Agitaatio tuottikin tulosta, kun yhteiskunnalliset olosuhteet olivat sille otolliset eli yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus oli suurta. SDP sai ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 koko maassa 37,0% kannatuksen, Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä 48,1% ja Keski-Suomessa peräti 59,7%. Tästä lähtien puolueen kannatus oli jatkuvasti Keski-Suomessa suurempaa kuin Suomessa keskimäärin, joskin toki trendi on viime vuosikymmenet ollut täälläkin laskeva. Kannatus oli suurta sekä kaupungeissa että maaseudulla, vaikkakin Jyväskylän kaupungissa enemmistö kannatti pitkään porvarillisia puolueita.

On huomattava, että vaikka sosialidemokratia oli aluksi radikaali ja populistinen liike, siihen kuului myös vahva sivistyksen ja valistuksen eetos. Tämä erottaa vahvasti sekä varhaisen työväenliikkeen (joka myöhemmin hajosi revisionistisiin sosialidemokraatteihin ja vallankumouksellisiin kommunisteihin) että maalaisliiton (josta myöhemmin kehittyi Suomen Keskusta) perussuomalaisista, jotka eivät edes yritä perustella politiikkaansa järkisyillä. Oikeistopopulismin nousu on nykyään eurooppalainen ja maailmanlaajuinenkin ilmiö, jossa tiedolla ja totuudella ei ole juuri mitään arvoa.
 
Sosialidemokraateille tiedolla, koulutuksella ja opiskelulla on aina ollut suuri merkitys. Filosofian tohtori Nils af Ursin totesikin Työn Voimassa ennen vuoden 1923 piirikokousta: ”Ja onhan merkillistä, miten ihmeellinen vaikutus sivistyksellä ja tiedolla on ihmisen itsetuntoon. Tietävä talonpoika ei enää tyydy kaikkeen siihen, mitä esi-isät ovat hänelle perinnöksi jättäneet, ja sivistynyt työmies katselee vapaammin yhteiskuntaelämää ja hän vaatii itselleen suurempaa osaa kulttuurin ihmiskunnalle tuomista eduista”.  

Suomalaisten sosialidemokraattien ensimmäiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Tätä kansanvaltaa puolustavaa taistelua käytiin sekä vasemmalle että oikealle.

Vuoden 1918 sisällissota (jota voidaan eri näkökulmista kutsua myös muun muassa punakapinaksi, vallankumousyritykseksi, luokkasodaksi ja vapaussodaksi) oli traaginen virhe vanhalta työväenliikkeeltä, vaikkakin sille tietysti oli pidempiaikaiset yhteiskunnalliset ja välittömät poliittiset syynsä. Sisällissota johti myös työväenliikkeen jakautumiseen Neuvostoliiton johtamiin vallankumouksellisiin kommunisteihin ja reformistisiin sosialidemokraatteihin, jotka kävivät seuraavat vuosikymmenet kamppailua työväenliikkeen johtoasemasta. SDP oli onneksi tässä yleensä voitolla.  Kovin kamppailu äärivasemmiston kanssa käytiin toisen maailmansodan jälkeisinä, niin sanottuina vaaran vuosina. Keski-Suomessakin toteutettiin varsin menestyksellisesti ”taistelevan sosialidemokratian” – kampanjaa vuosina 1946 ja 1947, jonka avulla padottiin äärivasemmiston vyörytys kohti ”kansandemokratiaa” eli kommunistisen puolueen diktatuuria. Toisaalta hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä kommunistien ja kansandemokraattien kanssa tehtiin varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. 

Toisaalta demokratiaa uhattiin myös oikealta. Sisällissodan voittaneen valkoisen puolen oikeistolaisin osa halusi monarkiaa ja vastusti demokratiaa, joten se pettyi 1920-luvun kehitykseen pahasti.  Heistä kehittyi suomalainen äärioikeisto ja lopulta Lapuan liike, jolla oli tietysti myös kansainväliset esikuvansa. erityisesti Saksan kansallissosialismi ja Italian fasismi. Sosialidemokraatit ja maltilliset porvarit onnistuivat kuitenkin tukahduttamaan äärioikeiston nousun.  On kiinnostavaa huomata, että myös Keski-Suomessa äärioikeistolla oli vahvaa kannatusta. Täällä oli niin sanottu Jyväskylän kapina vuonna 1932 ja Viitasaarella oli tärkeä asema yhtenä suomalaisen fasismin keskuksista.

SDP:n tavoitteissa tuotantovälineiden sosialisointi jäi vähitellen taustalle ja lopulta siitä käytännössä luovuttiin, kuten oikeastaan kaikissa eurooppalaisissa veljespuolueissammekin.  Sosialidemokraatit olivat viimeistään 1980-luvulle tultaessa hyväksyneet demokraattisesti säädellyn markkinatalouden, jota voidaan kutsua myös sekataloudeksi, koska julkinen sektori on myös siinä erittäin merkittävä.  SDP onkin kannattanut markkinatalouden täydentäjäksi vahvaa hyvinvointivaltiota, jota kohti johtaneita uudistuksia toteutettiin ennen kaikkea 1960- ja 1970-luvuilla. Samalla on huomattava, että työttömyydestä on tullut kesto-ongelma, joka uhkaa hyvinvointivaltion rahoituspohjaa sekä tietysti myös monien ihmisten toimeentuloa. Keski-Suomessakin tämä ongelma on ollut suuri, ja siitä onkin tullut piirikokousten ja muidenkin kokousten kestoaihe.

Sosialidemokratian historia ollut vahvaa yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta myös epäoikeudenmukaisten rakenteiden ja asioiden vastustamista.  SDP sai alkunsa protestiliikkeenä, jonka tavoitteen oli toimia kapitalismia ja sen aiheuttamaa työläisten sortoa vastaan.  Toisaalta SDP oli alusta lähtien myös vahva uudistusliike, joka asetti kunnianhimoisia tavoitteita – ja saavutti niitä. Suomen itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että SDP on ollut vahvasti vaikuttamassa siihen, että Suomi lukeutuu nykyisin maailman parhaisiin yhteiskuntiin.   Tästä on todisteena toistuvat kansainväliset kilpailukyky-, koulutus-, hyvinvointi- ja onnellisuusvertailut, joissa Suomi lähes poikkeuksetta sijoittuu maailman kärkijoukkoon. Toki tämä on vaatinut myös yhteistyötä, jota sosialidemokraatit ovat tehneet oikeastaan kaikkien merkittävien puolueiden kanssa, poislukien nationalistiset, konservatiiviset ja osin rasistiset perussuomalaiset.

Historia on kiinnostavaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on miettiä sitä, miltä näyttää sosialidemokratian ja SDP:n tulevaisuus.  Sitä voidaan lähteä miettimiään vaikkapa käsitteen ”työväenliike” kautta. Onko enää ”työväkeä”? Jos ja kun sitä edelleen on, se on hyvin erilaista kuin 1900-luvun alun maataloustyöväestö tai torpparit ja valtaosin erilaista kuin 1970-luvun teollisuustyöläiset tai toimihenkilöt. Tämän muutoksen taustalla ovat muun muassa globalisaatio, koulutustason nousu ja työelämän pirstoutuminen.  Entä onko enää ”liikettä”? SDP ei ole enää aikoihin tavoitellut tuotantovälineiden sosialisointia, mutta sen sijaan se on toteuttanut legendaarisen vuoden 1903 Forssan ohjelman toimeenpano-osan lähes kokonaan, joten sieltä ei ainakaan kannata etsiä vastauksia.

Löytyykö sosialidemokraateille uutta tarkoitusta, visiota ja draivia vai käykö sosialidemokratialle kuten liberalismille tai kommunismille? Liberalismihan onnistui länsimaisissa demokratioissa tuomaan keskeisistä ideoistaan valtavirtaa, jolloin useimmat puolueet ovat eri painotuksin omaksuneet sen tavoitteita, mutta samalla itsenäisten liberaalien puolueiden merkitys on vähentynyt merkittävästi.  Kommunismi puolestaan pohjimmiltaan romahti ehkä siihen, että teorian ja käytännön ristiriita kasvoi liian suureksi, jolloin kulisseista ja valheesta tuli totuutta ja keskustelua tärkeämpää. Uskoakseni molemmat haasteet uhkaavat sosialidemokraatteja, mutta ne voidaan myös torjua. Joka tapauksessa sosialidemokratian vaikeudet ovat yleiseurooppalainen – ja laajempikin – ilmiö. Toisaalta esimerkiksi USA:n demokraattiseen puolueen ohjelma ja Kanadan liberaalihallituksen toiminta muistuttavat kovasti sosialidemokraattisia ajatuksia, joille siis näyttää Pohjois-Amerikassa olevan kasvava kysyntä.  

Millaiseen maailman olemme sitten menossa? Työelämän muutos on edelleen kiihtymässä, kun  globalisaatio, digitalisaatio, robotisaatio ja tekoälyn kehitys pääsevät toden teolla vauhtiin.  On syytä miettiä, löytyykö kaikille työkykyisille ja -haluisille ylipäätään tulevaisuudessa työtä? Jos ei löydy, niin mihin heidän toimeentulonsa nojaa? Äärivoimien nousu on valitettavasti tosi-asia. Kommunismi oli pitkään demokratioiden suurin uhka, mutta nyt nousee sekä islamismi että äärioikeisto (USA:ssa Donald Trump, Euroopassa muun muassa Puola ja  Unkari, myös Suomessa on kasvussa).  Venäjällä ja Turkissa nationalistinen diktatuuri on jo vallassa ja rautakorko painaa kansalaisia lokaan yhä pahemmin.  Usein onkin väitetty, että nykyaika muistuttaa 1930-lukua. Historia ei tietysti toista sellaisenaan itseään, mutta valitettavasti yhtymäkohtia tuohon aikaan on varsin paljon.

Oikeastaan kaiken toiminnan yllä leijuu kuitenkin kestävän kehityksen vaade.  Maailman väkiluvun kasvu pysähtynee noin 11 miljardiin ihmiseen, mutta me elämme jo nyt yli maapallon luonnonvarojen, joten tarvitsemme aivan uudenlaista resurssiviisautta ja kiertotaloutta. Samalla myös hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on pakko sitoutua, mikä nyt onneksi näyttääkin Pariisin sopimuksen kautta etenevän.   

Maailman suuria kehitystrendejä yhdistävä tekijä on läpitunkeva kansainvälistyminen. Toisaalta tämä kansainvälinen kehitys on yhä selvemmässä yhteydessä paitsi kansalliseen niin myös paikalliseen tasoon. Tämän takia vaikkapa kuntapolitiikassakin pitäisi pystyä katsomaan asioita varsin laajasti – ja toteuttamaan esimerkiksi resurssiviisauteen tai järkeviin energiaratkaisuihin liittyvää politiikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että koulutukseen ja osaamiseen panostaminen on tänään vähintään yhtä tärkeää kuin vaikkapa sata vuotta sitten.  Joka tapauksessa sosialidemokratian ei kykene vastaamaan näihin asioihin, jos se ei ole halukas – tai oikeastaan innokas – yhä tiiviimpään ja jatkuvampaan kansainväliseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen, erityisesti demokratioiden välillä. Nyt on aika olla kansainvälisiä myös arjen käytännöissä eikä vain teorioissa ja juhlapuheissa.

SDP tosiaankin tarvitsee uusia ajatuksia. Ja onneksi niitä onkin, kuten esimerkiksi kansanedustaja Timo Harakan Liike 2020 – visio, josta tässä lainaus: ”Vakaumukseni on, että mahdollisuuksien tasa-arvo on Suomen tärkein kilpailukykytekijä – varsinkin kun sanaparin molempia osia painotetaan yhtä vakavasti. Vakaumukseni on, että yhteiskunnan ja markkinoiden kesken on luotavissa keskinäisen kunnioituksen sopimus, jota perinteinen etujärjestöjen kabinettikoneisto tukee, jos kykenee. Fiksu valtio takaa mahdollisuuden yksilöille ja yrityksille. Fiksu valtio antaa kansalaisille tilaa ja turvaa. Sosiaalidemokraattisella liikkeellä on nyt ratkaiseva hetki. Jos haluamme vastuuta, meillä on oltava vastauksia. Monet teollisen ajan uskomukset taloudesta ja työstä saavat luvan väistyä, meidän on katsottava todellisuutta silmiin. Seisomme meren rannalla, surffilauta kainalossa. Nyt on oltava valmis, sillä uusi aalto lähestyy”.

Joka tapauksessa sosialidemokratian arvot eli vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, kansainvälisyys ja rauha ovat edelleen kestäviä. Keski-Suomi, Suomi, Eurooppa ja maailma tarvitsevat sosiaalista ja demokraattista politiikkaa vähintään yhtä paljon kuin aiemminkin. Miten SDP hyödyntää tämän tarpeen? Ainakin pitää olla valmis tarkastelemaan sekä puolueen sisäisiä toimintatapoja että yhteiskunnallisia rakenteita kriittisesti – ja tarvittaessa muuttamaan niitä. Uskon, että jälleen kerran kykenemme tähän, jolloin voimme jatkossakin juhlia menestyksellistä sosialidemokratiaa Keski-Suomessa, Suomessa ja koko maailmassa. Eteenpäin!  
 


Käyttämiäni lähteitä


Harakka, Timo, Liike 2020. Uusi aalto. Mustemaalari. Suomen sosialidemokraattisen sanomalehtimiesliiton vuosikirja 2016.

Outinen, Sami, Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975 – 1998. Helsinki 2015.

Patrikainen, Seppo ja Joensuu, Miikka, Se olkoon vapauden työ. Vaasan läänin itäisen vaalipiirin sosiaalidemokraattinen piirijärjestö ja SDP:n Keski-Suomen piiri 1906-2006. Jyväskylä 2007.
  
Siironen, Miika ja Jussila, Petri, Neljä päivää Jyväskylän poliittisessa elämässä. Teoksessa Suomalaisen Suomen pääkaupunki. Rakentuva ja politisoituva Jyväskylä.Toim. Valtonen, Heli ja Hämäläinen, Johanna. Jyväskylä 2003.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko ja Roselius, Aapo, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki 2016.   





Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Keski-Suomi, sosialidemokratia, SDP, glokaali, megatrendit

Suomen sisällissotaakin pitää käsitellä tulevan juhlavuoden aikana

Tiistai 26.7.2016 klo 15:00 - Petri Jussila

Vuonna 2017 itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Suomen ja varsinkin suomalaisten historia kantaa tietysti paljon tätä kauemmas, mutta se on toinen tarina. Oikeastaan Suomen menestystarina hakee maailmalta vertaistaan. Tuolloin varsin köyhä maatalousvaltainen maa on nyt noussut kehittyneeksi hyvinvointivaltioksi ja markkinataloudeksi, joka on nostettu maailman kärkeen monenlaisissa demokratia-, koulutus-, elämänlaatu- ja kilpailukykyvertailuissa. Talvisodan ihme on tunnettu ja usein esiin nostettu tosiasia, mutta myös vaikkapa peruskoulu, neuvolajärjestelmä, Nokian huippumenestys ja Angry Birdsit ovat tehneet maatamme tunnetuksi ympäri maailmaa. Onneksi olemme Euroopan unionin kautta myös vahvasti mukana eurooppalaisessa yhteisössä. Tässä kaikessa on paljon juhlittavaa ja ylpeyden aihetta.

Toisaalta itsenäisen Suomen syntymä oli kaikkea muuta kuin helppo prosessi. Sisällissota valkoisten ja punaisten välillä alkoi vasta alkuvuodesta 1918, mutta jo edellisen vuoden aikana olosuhteet kypsyivät ja tapahtumat kärjistyivät sitä kohden.  Tietysti yhteenoton taustatekijät kumpusivat suurelta osin vuosien ja jopa vuosikymmenten takaa. Sisällissota olikin näkökulmasta riippuen myös luokkasota, vapaussota, punakapina ja vallankumousyritys, jossa tosiaan veli joskus katsoi veljeään kiväärin tähtäimen läpi. Tähän kansalliseen tragediaan johtaneet kehityskulut ja sen tapahtumat pitää myös juhlavuoden aikana käydä monipuolisesti ja eri näkökulmista lävitse.

Kuten sisällissodat yleensäkin, niin myös vuoden 1918 sota oli poikkeuksellisen julma. Kaiken kaikkiaan sodassa kuoli lähes 37 000 ihmistä, joista noin 27 000 oli punaisia, reilut 5 000 valkoisia ja loput puolueettomia. Sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät sisällissodan aikana lukuisiin julmuuksiin ja suoranaiseen terroriinkin, mutta erityisesti valkoisten kenttäoikeuksien toiminta sodan jälkiselvittelyissä oli varsin mielivaltaista ja lähestyy joukkomurhan tunnusmerkkejä. Sisällissodan verisistä tapahtumista sai alkunsa laajamittainen vihanpito ja vastakkainasettelu, joka on osin kantanut meidän päiviimme saakka.

Kuitenkin kaikki tuolloisiin tapahtumiin osallistuneet henkilöt ovat kuolleet jo vuosia sitten, eivätkä juridiset tai moraaliset vastuut periydy. Historiatietoja ja historiasta käytävää keskustelua on mahdollista käyttää nykypäivän konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisemiseen.  Voisimmekin itsenäisen juhlavuoden kunniaksi lopullisesti unohtaa tämän suurelta osin vanhentuneen vastakkainasettelun ja käsitellä yhdessä näitä traagisia tapahtumia ja niiden syitä. Näin toimien voisimme ottaa oppia historiasta, ymmärtää tällaisten konfliktien syntyä ja tätä kautta luoda vuorovaikutusta yli meitä jakavien muurien ja yhdistävien siltojen.    

1 kommentti . Avainsanat: sisällissota, punaiset, valkoiset, vuosi 1918, itsenäisyys, Suomi

Taigan karhu

Sunnuntai 21.12.2014 klo 7:28

Tuima tsaari karhulla ratsastaa 
pedon kaiken tuhota antaa  
terävät hampaansa paljastaa  
rauhankyyhkyn kurkkuun upottaa 

Karhu taigan on vahva ja julma  
kimppuumme karjuen saattaa se tulla   
kuitenkin meillä voisi olla turva   
veljissämme Euroopan ja mahtajissa Amerikan  

Historiankirjoja tarkkaan tutkin  
miksi Lenin, Stalin, Putin muka ovat in?   
ystävät venäläiset, ettekö ymmärtäisikin  
put Putin out!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Venäjä, Putin, Suomi

R.I.P. suomalainen konsensuspolitiikka?

Lauantai 10.5.2014 klo 13:28 - Petri Jussila

Suomen politiikassa on pitkään pyritty konsensukseen, jossa "ei ainoastaan tyydytä enemmistön haluamaan lopputulokseen, vaan pyritään myös ottamaan huomioon vähemmistöön jäävien vastustus ja sisällyttämään se lopputulokseen, luoden hyväksyttävimmän ja parhaan mahdollisen päätöksen". Käytännössä tämä on tarkoittanut sitä, että puolueet ovat tehneet yhteistyötä ennakkoluulottomasti ja joustavasti yli ideologisten rajojen. Tämä on huipentunut siihen, että laaja-alaisissa hallituksissa ovat toimineet yhdessä jopa kommunistien ja vasemmistososialistien perillinen Vasemmistoliitto sekä konservatiivisen ja monarkistisen oikeiston ympärille aikoinaan luotu Kansallinen Kokoomus. Kansainvälisesti katsoen näin suuri konsensus on ollut poikkeuksellista.

Suomalainen konsensuspolitiikan katsotaan yleensä alkaneen vuonna 1977, kun Kalevi Sorsan II hallitus toteutti SDP:n ja Keskustan yhteistyön pohjalta vahvaa reformi- ja elvytyspolitiikkaa. Kansallista talkoohenkeä nostatettiin kokouksessa, joka ”Korpilammen hengessä” kokosi yhteen elinkeinoelämän, työnantajien, ay-liikkeen ja julkisen vallan edustajia. Tätä kautta Suomi nostettiin öljykriisin jälkeisestä lamasta.  Konsensus astui uuteen vaiheeseen sosialidemokraatti Paavo Lipposen 1990-luvun hallituksissa, joissa oli puolueita Vasemmistoliitosta Kokoomukseen saakka. Lipposen hallitukset nostivat jälleen Suomen lamasta ja antoivat viimeisen silauksen maamme poikkeukselliselle menestystarinalle. Vastaava ”epäpyhä allienssi” muodosti myös nykyisen ”sixpackhallituksen” pohjan.

Voi olla, että suomalainen konsensuspolitiikka on tulossa tiensä päähän ja tulevissa historian oppikirjoissa sen todetaan kestäneen vuodet 1977-2014. Kansallismielisten ja menneisyyteen katsovien perussuomalaisten ”jytky” horjutti konsensusta jo muutama vuotta aiemmin, mutta ilman heitäkin pystyttiin muodostamaan toimintakykyinen hallitus, joka nyt kuitenkin repeilee liitoksistaan. Vasemmistoliitto lähti äskettäin hallituksesta punaliput hulmuten. SDP suuntaa parhaillaan puoluekokouksessaan piirun tai pari vasemmalle. Kokoomus tulee pian linjaamaan ainakin piirun oikealle, mikä ei tosin ole riittävästi puolueen nuorelle oikeistolle.

Suomi on siis mahdollisesti palaamassa puolueiden välisen vastakkainasettelun aikaan. Tässä on se hyvä puoli, että aatteelliset vaihtoehdot selkiytyvät, jolloin äänestäjien kuluttajansuoja paranee. On kuitenkin muistettava, että yhteistyöhön perustuvalla politiikalla Suomi on nostettu varsin nopeasti yhdeksi maailman vauraimmista, vapaimmista ja tasa-arvoisimmista yhteiskunnista. Suomalaisten etu ei olisi siirtyminen epävakauden ja lyhytaikaisten hallitusten aikaan. Näin ollen toivottavasti pystymme säilyttämään konsensushengen ytimen eli yhdessä sopimisen ja yhteistyön pitkän linjan. 

Toisaalta politiikkaa tehdään jatkuvasti yhä enemmän kansainvälisesti, joten puolueiden eurooppalainen viitekehys on myös hyvin tärkeä. Tämän takia europarlamentin vaalit ovat myös suomalaisten kannalta erittäin merkittävä tapahtuma. Toivottavasti eurooppalainen sosialidemokratia vahvistuu, koska sitä kautta voidaan siirtyä entistä työllistävämpään ja sosiaalisempaan politiikkaan.  

1 kommentti . Avainsanat: konsensus, Suomi, politiikka

SDP:n tulevaisuuden suunta

Keskiviikko 12.2.2014 klo 18:37 - Petri Jussila

SDP:n puoluekokous järjestetään huolestuttavassa tilanteessa, sillä hallitus rakoilee ja puolueen kannatus on ennätyksellisen alhaisella tasolla. Vaikean hallitusvastuun lisäksi taustalla on yhteiskunnallinen muutos, jossa suljettu teollisuus- ja palveluyhteiskunta on muuttunut kansainvälistyväksi osaamisyhteiskunnaksi.  Puoluekokous ratkaisee puolueen vision ja suunnan. Jos minut valitaan puoluekokousedustajaksi, painotan seuraavia asioita. SDP:n puheenjohtajaksi kannatan sitä henkilöä, jonka uskon ajavan näitä asioita parhaiten ja kykenevän hyvään yhteistyöhön eri tahojen kanssa. 

SDP:n pitää olla maltillisesti vasemmalla. Valtiososialismin aika on ohi, mutta sen sijaan osuuskunnilla ja työntekijöiden omistamilla yrityksillä voi olla kasvava taloudellinen rooli. Markkinatalous on osoittautunut tehokkaaksi talousjärjestelmäksi, mutta demokraattisen päätöksenteon kautta sille on asetettava selvät pelisäännöt, jotta voimme varmistaa sosiaalisesti, ekologisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen. Kansanvallan tulee ohjata rahavaltaa, koska markkinat ovat hyvä renki mutta huono isäntä.

Sosialidemokraattien on ajettava laajasti työtä tekevien ihmisten asioita, olivat he sitten työntekijöitä, toimihenkilöitä tai pienyrittäjiä.  Tietysti työttömien, opiskelijoiden ja eläkeläisten asiat ovat myös tärkeitä. SDP:n pitääkin olla yleispuolue, jossa erilaiset ihmiset rakentavat yhteisten arvojen pohjalta parempaa maailmaa. Samalla myös ihmisten elämäntapavalintojen kontrollointia on vähennettävä ja uskottava enemmän vastuullisiin kansalaisiin ja yhteisölliseen toimintaan.

SDP on johtanut suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamista, joten sen pitää johtaa myös sen uudistamista nykyisessä vaikeassa taloustilanteessa. Suomeen pitää luoda asiakaslähtöinen ja selkeä sosiaali- ja terveysjärjestelmä sekä tulevaisuuden haasteet kestävä kuntarakenne. SDP:n on otettava johtoasema tässä uudistustyössä, sillä oikeiston johtoasema uhkaa hyvinvointivaltion perustaa.   Hyvinvoinnin perusta on työnteossa, joten yhteiskunnan työllisyysaste on saatava nousemaan. Tämä edellyttää sekä viennin kasvua tukevia toimenpiteitä että työvoiman tarjonnan lisäämistä työelämän parantamisen, opiskeluaikojen lyhentämisen, työttömien tukemisen ja  hallitun maahanmuuton avulla.  Työntekoa korostava sosialidemokratia ei voi kannattaa kansalaispalkkaa, mutta se voi ajaa sosiaaliturvan yksinkertaistamista. 

SDP:n pitää olla vahvasti kansainvälinen liike, koska suurimpia yhteiskunnallisia kysymyksiä ei voi ratkaista kansallisesti. Vahvempi ja demokraattisempi Euroopan Unioni voi sen sijaan parantaa finanssimarkkinoiden säätelyä, sulkea veroparatiisit ja hillitä ilmastonmuutosta. Monikulttuurisuus on ennen kaikkea voimavara, joten kaikki rasismiin viittaava on tuomittava jyrkästi ja yksiselitteisesti.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: SDP, sosialidemokratia, hyvinvointivaltio, Suomi, työ

Otteita eräästä blogista vuodelta 2027

Lauantai 15.6.2013 klo 15:06 - Petri Jussila

1.3.2027. 

Olin lopulta tehnyt päätökseni ja ilmoitin valvovalle tekoälylle, että äänestin Euroopan Unionin liittovaltion puolesta.

Ratkaisu ei ollut mitenkään itsestään selvä. Suomi oli kuitenkin ollut jo vuosisatoja osa Eurooppaa. Historian kautta peilattuna myös ratkaisun turvallisuuspoliittista merkitys nousi tärkeäksi. Venäjä oli usein pyrkinyt alistamaan suomalaisia riippumatta siitä, oliko vallassa itsevaltias keisari tai itsevaltainen kommunistinen puolue. Venäjän nykyisen ”ohjatun demokratian” aikana sen uhka ei näyttänyt kovin todennäköiseltä, mutta olo tuntui kuitenkin turvallisemmalta Euroopan liittovaltiossa, varsinkin kun sen puolustusvoimat olivat kasvaneet viime vuosina merkittävästi. Kysymyksessä oli kuitenkin ennen kaikkea taloudellinen valinta. Euro on jälleen vahvistunut yhdeksi maailman merkittävimmistä ja vakaammista valuutoista. Tätä nousua tietysti helpotti Kreikan irtaantuminen eurosta reilut kymmenen vuotta sitten. Toisaalta Kreikan surkea kohtalo osoitti sen, kuinka huono vaihtoehto on jäädä pois integroituvasta Euroopasta.  

Liittovaltio tietysti merkitsi päätösvallan yhä suurempaa siirtymistä Euroopan parlamentille ja hallitukselle. Kyse oli kuitenkin onneksi suurista linjauksista ja monissa asioissa päätösvalta jäi kansalliselle tai jopa alueelliselle tasolle. Joka tapauksessa suomalaisen kulttuurin ominaispiirteet - kuten sauna, eukonkantoharrastus ja Angry Birds- vuosijuhla - jätettiin rauhaan, vaikka jotkut populistit muuta väittivätkin.

Kaiken kaikkiaan on vaikea uskoa, että pieni Suomi pärjäisi yksin kiihtyvän ja syvenevän globalisaation aikana. Erityisen vaikeaa tämä olisi, kun ruotsalaisetkin olivat äänestäneet liittovaltioon liittymisen puolesta. Marginaali oli ollut vain muutama prosenttiyksikkö, mutta kuitenkin.

2.3.2027 

Valvova tekoäly ilmoitti lopulliset ja tarkistetut tulokset. Euroopan liittovaltiota kannatti koko Suomessa lähes 54 prosenttia äänestäneistä ja vastusti hieman yli 45 prosenttia. Tulos oli siis ollut hieman selvemmin liittovaltion puolesta kuin Ruotsissa. Se myös noudatteli varsin tarkasti viimeisiä gallupeja.

Äänestystuloksen takaa paljastui kiinnostavia eroja. Miehet olivat olleet hieman myötämielisempiä liittovaltiolle kuin naiset. Ylimmissä tuloluokissa sen kannatus oli hieman korkeampaa kuin alimmissa, mutta keskituloisissa sen kannatus oli suurinta. Tilastollisesti ajateltuna myös korkeakoulutus lisäsi liittovaltion kannatusta. Nuoret olivat olleet selvästi myönteisempiä liittovaltiolle kuin ikääntyneet tai edes keski-ikäiset. Ylivoimaisesti suurin ero liittyi kuitenkin maantieteelliseen jakaumaan. Liittovaltion kannatus suuralueittain oli seuraava: Etelä-Suomi noin 61%, Länsi-Suomi noin 54%, Itä-Suomi noin 53% ja Pohjois-Suomi vain noin 21%. Pohjoisessa Suomessa tulos saikin heti voimakasta kritiikkiä ja olipa siellä kuulemma syntynyt jonkinlainen itsenäisyysliike. En tiedä, pitäisikö sille itkeä vai nauraa.  Vakavasti sitä ei tietenkään kannattanut ottaa.

10.5.2027 

Pohjois-Suomessa liittovaltion vastustus oli ollut paljon kovempaa kuin muualla Suomessa. Euroopan liittovaltiota oli siellä vastustanut lähes 80% äänestäjistä, joten kovat protestit olivat olleet odotettavissa. Hyvin harva oli odottanut kuitenkaan sitä, että Pohjois-Suomen itsenäisyysliike kasvaisi tähän mittoihin ja sen ero emämaasta alkoi näyttää yhä todennäköisemmältä. En ollut itsekään uskonut sellaiseen kehitykseen. Näin oli kuitenkin käymässä.

Mielenosoitukset Oulussa, Rovaniemessä ja muissa Pohjois-Suomen kaupungeissa kävivät päivä päivältä yhä suuremmiksi ja vihaisemmiksi. Onneksi suuremmilta väkivaltaisuudelta oli toistaiseksi vältytty. Suomen hallitus oli kieltäytynyt neuvottelemasta PSI:n eli Pohjois-Suomen itsenäisyysrintaman kanssa. Mielenosoitusten yhä jatkuessa voi kuitenkin olla, että sen on pian pakko käynnistää neuvottelut. Jatkuvasti kasvavien huhujen mukaan muutamat pohjoisen kansanedustajat harkitsevat vakavasti loikkaamista itsenäisyysrintaman riveihin. Tämä alkoi olla jo huolestuttavaa.    

16.8.2027

Tekoälyni kertoi minulle aamulla, että neuvottelut Suomen hallituksen ja PSI:n kanssa etenivät huonosti. PSI vastusti Euroopan liittovaltiokehitystä yksiselitteisesti, kun taas Suomen virallinen hallitus oli saanut kansalta kiistattoman mandaatin olla siinä mukana. PSI valitti, että tämä oli yksipuolisen propagandan syytä ja eliitin juonia. Kieltämättä valtaosa puolueista, johtavista poliitikoista ja mediasta oli ollut liittovaltion kannalla. Paljon oli kuitenkin ollut esillä myös puolueettomia ja kriittisiä näkemyksiä. Minusta liittovaltiota vastustavat äänetkin olivat saaneet varsin hyvin agendaansa esille. Joka tapauksessa tilanne neuvotteluissa oli siis vaikea. En kuitenkaan mitenkään voinut uskoa Suomen jakautumiseen kahtia. Mitä järkeä siinä olisi? Kuka sellaista tosissaan haluaisi?

1.12.2027

Neuvottelut kariutuivat lopullisesti. Suomen hallitus tunnusti tämän tosiasian. Pohjois-Suomen itsenäistyminen oli käytännössä varmaa.

Tämä ei tietysti enää ole yllätys, koska tilanne oli edennyt viimeiset kuukaudet tähän suuntaan. Olin kuitenkin odottanut jonkinlaista ihmettä tapahtuvaksi, kuten suuri osa ystävistänikin. Ihmeet kuuluvat kuitenkin fantasiaromaaneihin. Tämä oli totisinta totta. Samalla Suomen ja koko Euroopan Unionin pohjoisraja siirtyy jonkin verran Jyväskylän yläpuolelle. Nyt voin todellakin sanoa asuvani Euroopan pohjoisessa periferiassa. Tosin pohjoinen periferia ei ilmastomuutoksen edetessä ollut enää yhtä kylmä paikka kuin aiemmin.  Täällä Jyväskylässäkin oli jo viidettä kesää peräkkäin ennätyksellisen lämmintä ja trombihälytyksistä oli tullut arkipäivää. 

6.12.2027 

Pohjois-Suomen hallitus julisti itsenäisen Pohjois-Suomen demokraattisen tasavallan syntyneeksi. Päivämäärän valinta ei tietysti ollut sattumaa. Tasan 110 vuotta aiemmin Suomi oli itsenäistynyt Venäjästä. Pohjoissuomalaiset halusivat viestittää jatkavansa itsenäisen Suomen perintöä, kun muu Suomi meni mukaan Euroopan Unionin liittovaltioon.

Minusta itsenäisyys on kuitenkin suhteellista. Nykymaailmassa olemme kaikki riippuvaisia toisistamme. Ylikansallinen kapitalismi vaatii vastapainokseen kansainvälisiä poliittisia ratkaisuja. Ilmaston lämpeneminen, terrorismi tai rikollisuus eivät noudata valtioiden rajoja, vaikka niin haluaisimme. Pohjoissuomalaisten enemmistö ajatteli näemmä toisin.

7.12.2027

Euroopan Unioni tunnusti virallisesti, että Suomen osavaltion pohjoisosa jättäytyi sen ulkopuolelle ja muodosti oman valtionsa. Unionin hallitus valitteli tapahtunutta eikä uskonut ratkaisun järkevyyteen. Euroopan presidentti David Miliband kuitenkin totesi, että demokratiaan uskovassa arvoyhteisössä on kunnioitettava kansalaisten tahtoa. Miliband puhui tapansa mukaan vakuuttavasti ja vaikuttavasti, muttei tietystikään voinut tapahtuneelle enää mitään.  

12.12.2027

Venäjän presidentti Vladimir Putin tunnusti Pohjois-Suomen demokraattisen tasavallan. Samalla Venäjä ehdotti näiden kahden valtion yhteisiä sotaharjoituksia, joiden tavoitteena on Pohjois-Euroopan vakauden lisääminen. Venäjä vakuutti, ettei kysymyksessä missään nimessä ollut Euroopan liittovaltion vastaiset toimet tai provosointi.

Pohjois-Suomen demokraattisen tasavallan hallitus otti kuulemma viestin vastaan melkoisen hämmennyksen vallassa. Saa nähdä, miten he vastaavat ehdotukseen. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Suomi, EU, Venäjä, itsenäisyys

Miksi Tony Melville?

Lauantai 5.2.2011 klo 16:14 - Petri Jussila

Seuraavat eduskuntavaalit ovat poikkeuksellisen tärkeät. Finanssikriisin jälkeinen, ikääntyvä Suomi on suurten haasteiden edessä. Taloutemme on saatava jälleen kestävälle kasvu-uralle. Hyvinvointiyhteiskuntaa on kehitettävä, ei romutettava. Porvarihallituksen jäljiltä luokkayhteiskunta on tekemässä paluun. Tämä suunta on vaalien jälkeen käännettävä. 

Meidän on siis syytä valita edustajamme viisaasti. Tarvitsemme osaavia ja näkemyksellisiä ihmisiä, joilla on paitsi aivot myös sydän. Oma ehdokkaani täältä Keski-Suomesta on Tony Melville. Tony kannattaa vahvasti hyvinvointiyhteiskuntaa, mutta on valmis myös sitä vahvistaviin rakenteellisiin uudistuksiin. Itsekin viestintäyrittäjänä hän ymmärtää luovan talouden ja palveluyrittäjyyden kasvavan merkityksen työllisyydelle ja viennille. Brittitaustansa ja kielitaitonsa vuoksi hän näkee Suomen kehityksen kansainvälisessä kokonaisuudessa ja osaa etsiä eri maista parhaita käytäntöjä esimerkiksi hyvän terveydenhoidon järjestämiseksi. Tällaista osaamista me todellakin tarvitsemme eduskuntaan!  

Lisätietoa Tonystä ja hänen mielipiteistään löytyy osoitteesta http://www.tonymelville.net/           

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: eduskuntavaalit, Keski-Suomi, Tony Melville