Mitä voimme oppia Suomen sisällissodasta?

Sunnuntai 8.4.2018 klo 12:31 - Petri Jussila

Petri Jussila -in memoriam 
16.4.1968 -1.4.2018

Tämä kirjoitus jäi Petrin viimeiseksi tekstiksi, joka hänen oli tarkoitus julkaista heti huhtikuun alussa. 
Aihe oli Petrin mielestä tärkeä, ja hän oli monipuolisesti perehtynyt kirjoituksen teemoihin. Julkaisemme tekstin postuumina, kunnioittaaksemme Petrin muistoa.

Petrin omaiset

Suomessa oli sata vuotta sitten sisällissota, jossa oli vastakkain porvarillisen hallituksen valkoiset joukot sekä työväenliikkeen radikaalien muodostamat punaiset. Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen julma konflikti. Siinä kuoli lähes 37 000 ihmistä, joista noin 27 000 oli punaisia, reilut 5 000 valkoisia ja loput puolueettomia. Sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät sisällissodan aikana lukuisiin julmuuksiin ja suoranaiseen terroriinkin, mutta erityisesti valkoisten kenttäoikeuksien toiminta sodan jälkiselvittelyissä oli varsin mielivaltaista. Sodan voittaneiden valkoisten ylläpitämät vankileirit olivat myös laajuudessaan ja epäinhimillisine käytäntöineen tuonkin ajan mittapuussa poikkeuksellisen julma ratkaisu. Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan nopea eheytyminen sodan jälkeen oli melkoinen ihme. Taustalla oli demokraattiset uudistukset ja viisas yhteiskuntapolitiikka, minkä takia talvisotaan lähti valtaosa kommunisteistakin.

Tämän muistovuoden aikana sisällissodasta on keskusteltu paljon ja monipuolisesti. Muutenkin kyseessä on yksi Suomen historian tutkituimmista tapahtumista. Vaikka kaikki mahdolliset näkökulmat ja yksityiskohdat eivät nouse koskaan esille, niin mitään erityisiä myyttejä tai piilottelua tähän traagiseen ja julmaan sotaan tuskin enää liittyy. Sen sijaan voidaan yrittää miettiä, mitä sisällissodasta voidaan oppia, vaikkakin tällainen tehtävä on tietysti erittäin vaikea.  

Historia ei tietysti koskaan toistu täysin samankaltaisena, mutta analogioita eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä voi yrittää löytää, jolloin historiasta oppiminen voi olla mahdollista. Sadan vuoden aikana tapahtunut muutos on varsin suuri ja dramaattinen. Nykyinen Suomi on vauras demokratia ja hyvinvointivaltio, kun maamme vielä sisällissodan aikoihin oli köyhä luokkayhteiskunta, jossa vallitsivat vielä pitkälle sääty-yhteiskunnan epädemokraattiset rakenteet ja asenteet. Toisaalta viime vuosien finanssikriisin käynnistämän huonon talouskasvun aikana poliittiset ristiriidat ovat kärjistyneet, joka on näkynyt myös vihapuheen ja vihakirjoittelun yleistymisenä.  Viime vuosien aikana myös yhteiskuntaryhmien väliset erot ovat alkaneet taas kasvaa ja paluu luokkayhteiskuntaan uhkaa Suomea.

Suomen sisällissodan kaltaisista tapahtumista voidaan ammentaa joitakin asioita nykypäivän ratkaisujen tueksi. Jos ja kun tilanteiden kärjistyminen konflikteiksi halutaan estää, niin politiikassa kannattaa olla harkitsevainen ja rakentavaa eikä populistinen ja tilanteita kärjistävä. Yhteiskunnallisten ratkaisujen tavoitteena pitää olla mahdollisimman monen – parhaassa tapauksessa kaikkien – hyvinvoinnin lisääminen, eikä mitään ihmisiä ja yhteisöjä kannata asettaa kohtuuttoman vaikeaan asemaan. Vihapuheesta ja vihakirjoittelusta pitäisi päästä rakentavaan keskusteluun, mikä edellyttää kaikenlaisten kuplien rikkomista ja mahdollisimman suurta avoimuutta.   Myös menneisyyttä on tutkittava avoimesti, monipuolisesti ja toisia kunnioittaen, missä itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana onkin onnistuttu varsin hyvin.

Toisaalta demokratian itsepuolustus on sallittua, joten kaikenlaisiin ääriryhmiin ja varsinkin aseelliseen toimintaan on suhtauduttava erittäin vakavasti ja sellaista päättäväisesti torjuen. Kaikkialla ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa, mutta viime vuosina se on alkanut horjua myös monissa jo vakiintuneeksi luulluissa maissa eri puolilla maailmaa – ja jopa joissakin Euroopan unionin maissa.  Suomen maantieteellinen erityishaaste on lisäksi vieressämme oleva Venäjä, jossa demokratia ei ole koskaan toteutunut ja jonka keskeinen idea on aina ollut laajentuminen. Venäjän suhteen suomalaisten kannattaa olla aina hieman varuillaan ja miettiä jatkuvasti sen kehityksen eri skenaarioita.

Kommentoi kirjoitusta.

Entä jos äärioikeiston ja äärivasemmiston liitto toisessa maailmansodassa olisi kestänyt?

Lauantai 20.1.2018 klo 12:59 - Petri Jussila

Kontrafaktuaalinen eli vaihtoehtoinen historiantutkimus on tieteellisestä arveluttavuudestaan huolimatta kiinnostavaa. Sallittakoon siis pieni ajatusharjoitus, jota olen viime aikoina vähintäänkin alitajuntaisesti miettinyt.

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop - sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Itä-Eurooppa jaettiin kahtia. Suomi muuten kuului Neuvostoliiton etupiiriin, mikä oikeastaan selittää sellaisenaan talvisodan synnyn. Stalin otti sopimuksen tosissaan, eikä uskonut Saksan hyökkäävän Neuvostoliittoon ja jopa tapatti siitä varoittelevia agentteja. Tämä selittää sen, miksi Neuvostoliitto oli niin valmistautumaton ja sai lopulta tehokkaan sotakoneensa käyntiin kovin hitaasti, kuten muuten Britanniakin (mutta onneksi lopulta myös USA valtavine resursseineen tuli mukaan).

Entä jos natsi-Saksa olisi Neuvostoliiton tavoin ottanut hyökkäämättömyys- ja etupiirisopimuksen tosissaan? Silloinhan Saksa ja Neuvostoliitto olisivat voineet rauhassa jakaa Eurooppaa, antaen varmaan fasistiselle Italiallekin jonkun viipaleen. Saksa ei olisi ajautunut kahden rintaman sotaan ja olisi uhannut entistä vakavammin Britanniaa. Saarivaltion valloittaminen olisi toki vaatinut aikaa, varsinkin kun ranskalaiset upottivat laivastonsa mieluummin kuin antoivat sen saksalaisille. Joka tapauksessa toinen maailmansota olisi vähintäänkin pitkittynyt ja ainakin manner-Euroopassa diktatuurit olisivat päässeet vahvasti niskan päälle eikä demokraattien teloituksissa olisi luoteja säästelty. Suomellekin olisi tietysti käynyt tässä vaihtoehdossa huonosti; todennäköisesti maamme olisi liitetty Neuvostoliittoon. 

Mikä sitten esti tämän äärioikeiston ja äärivasemmiston tuhoisan liiton? Sen taisi tehdä natsi-Saksan - ja erityisesti itsensä Hitlerin - pakkomielteinen ideologia. Saksalaisen äärioikeiston aatteisiin kuului erottamattomana osana usko siihen, että saksalaisten on saatava elintilaa myös idästä ja kommunistit on nujerrrettava. Natsien uskomusten mukaan juutalaiset johtivat Neuvostoliittoa ja slaavit olivat ali-ihmisiä, joiden voittaminen piti olla läpihuutojuttu, varsinkin kun oman maan "selkään puukottavat" sosialistit ja liberaalit oli nujerrettu. Hitler natseineen ei siis taipunut samanlaiseen ideologiseen joustavuuteen kuin Stalin kommunisteineen, jotka olivat valmiiita ainakin siirtämään maailmanvallankumousta. Onneksi näin!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kontrafaktuaalinen historia, toinen maailmansota, äärivasemmisto, äärioikeisto, Hitler, Stalin

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Perjantai 29.12.2017 klo 17:15 - Petri Jussila

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lopuksi Yle esittää sarjan legendaarisesta suomalaisesta presidentistä, Urho Kaleva Kekkosesta (1900-1986), jonka voi katsoa täältä . Hän toimi presidenttinä yli 25 vuotta vuosina 1956-1982. Minäkin muistan omasta nuoruudestani Kekkosen vaikuttavan hahmon, jota pidettiin tuolloin jo melko yksimielisesti koko kansan presidenttinä, neuvostosuhteiden takaajana ja ylivoimaisena valtiomiehenä. Aivan suoraviivaista nousu tuohon asemaan ei ollut, mikä tulee tästä kahdeksanosaisesta eli neljätuntisesta sarjasta esiin. Sarjassa Kekkosen elämää tulkitsee kirjailija Jari Tervo, jota säestävät useat tutkijat ja poliitikot. Minulle siinä ei ole kovin paljon uutta, mutta esiin piirtyvä kokonaisuus on kiinnostava.
 
UKK. Ujo poika, joka luki läpi koko Kajaanin kirjaston. Huippu-urheilija, jonka kilpailuvietti oli kova ja joka tähtäsi aina huipulle. Opettajat haastava ja terävästi kirjoittava Känä. Politiikkaankin täysillä mukaan lähtenyt Maalaisliiton mies. Nuorena punaisten teloittaja ja kommunistien kiduttaja, joka muuntautui oikeiston kieltäjäksi, punamultamieheksi ja ainakin näennäisesti Neuvostoliiton ystäväksi. Suur-Suomen suunnittelija, joka sotavuosina käänsi nopeasti takkinsa rauhan mieheksi. Kekkonen käytti politiikkansa tukena paitsi kavereitaan niin myös urheilu- ja kalaretkiä, saunomista, viinanjuontia ja naissuhteitaankin. Hänestä tulikin ylivertainen hahmo, jonka uskalsi lopulta haastaa vasta sosialidemokraattinen filosofisotilas Mauno Koivisto.

Sankari vai konna? Kekkonen epäilemättä ajoi sekä omaa että Suomen etua, joiden välistä eroa hän ei halunnut eikä ehkä osannutkaan tehdä. Hänelle kuuluu suuri ansio Suomen menestystarinasta, joka toki aika ajoin oli uhattuna. Lopulta syntyneessä Kekkoslovakiassa demokratia horjui sitten jo vaarallisesti ja itsesensuuri kasvoi outoihin mittoihin, mutta siihenhän ovat syyllisiä muutkin kuin macchiavellistinen Ruhtinas itse. Viimeisessä osassa Kekkosta luonnehditaan aika osuvasti "isänmaalliseksi sutkiksi". Toisin sanoen sekä että.

On hyvä, että kekkostutkimus ja -keskustelu jatkuu ja monipuolistuu. Ajan myötä tulee esiin uusia näkökulmia ja heijastuspintoja. Olisi tärkeää tutkia laajemminkin 1900-luvun lopun Suomen yhteiskunnan, talouden ja kansainvälisen aseman kehitystä, jossa suomettumisen aika jäi taakse ja maamme siirtyi lopullisesti läntisten demokratioiden joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kekkonen, Suomi, historia, presidentti, UKK

Rock hengittää edelleen!

Lauantai 23.12.2017 klo 8:13 - Petri Jussila

Rock nousi, uhosi ja hiipui. Näinhän sitä usein väitetään. Minustakin rock oli monipuolisimmillaan ja parhaimmillaan vuosina 1965-1975, jolloin syntyivät mm. heavyrock, progressiivinen rock ja jazzrock.  Tällöin vaikutti uskomattoman paljon hienoja bändejä ja artisteja, jota tekivät todella paljon hyvää musaa. Vähitellen levy-yhtiöiden tuottajat, radioasemat listoineen ja MTV:n hitinmetsästäjät saivat liikaa valtaa ja rock alkoi taantua.

Minulle vuoden sykähdyttävin musiikkielämys oli paluukiertuettaan tekevän Guns N´ Rosesin loistava keikka Hämeenlinnassa.  Spotifyn ja YouTuben kautta uuttakin musiikkia kuitenkin voi seurata helpommin kuin ennen, joten sitä olen menneenä vuotena aika lailla tehnytkin. Tämän innoittamana julkaisen täten näkemykseni vuoden 2017 parhaista studioalbumeista - mukana ei siis ole vanhojen teosten deluxe-versioita, kokoelmia tai livelevyjä.  Kolmen kärkeen linkitän vielä musanäytteen. 

1. Greta Van Fleet: From the Fires / Rockmaailmassa kohutaan vähän väliä uudesta Led Zeppelinista eli ylivertaisen näkemyksellisestä, ylimaallisen taitavasta ja monipuolisuudessaan raskaasta tulokkaasta, joka osoittaa, että Rock elää ja voi hyvin. Hyviä tarjokkaita tähän rooliin ovat olleet mm. Wolfmother ja Rival Sons. Amerikkalaisen Greta Van Fleetin esikoisalbumissa kuuluu kuitenkin poikkeuksellinen potentiaali, missä nuoruuden into yhdistyy huikeaan soitto- ja laulutaitoon. Tässäkö se uusi huipputiimi nyt on? Tässä on tuoreen albumin ensimmäinen hitti. 
 
2. Black Country Communion: BCCIV / 2000-luvun hardrockin superbändin paras levy! Laulava basisti Glenn Hughes on tuttu Deep Purplesta, kitaravirtuoosi Joe Bonamassa ei myöskään ole eilisen teeren poika, koskettimista soundeja taikoo ex-Dream Theater Derek Sherinian ja rummuissa paukuttaa ”isänsä poika” Jason Bonham. Tuloksena on genren huippumeininkiä, joskaan ei mitään kovin uutta. Olisin laittanut listan kärkeen, kunnes pari päivää sitten kuulin Greta Van Fleetiä. Nuoriso voittakoon vanhukset! Tässä on mainio biisi albumin iskevämmältä osastolta. 

3. Queens of the Stone Age: Villains / QOTSA:a näkemyksellinen kitaristilaulaja Josh Homme johdattaa persoonalliseen tyyliinsä joukkonsa menestyksellisesti läpi yllättävien, hämyisten ja vaihtelevien tunnelmien. Kyseessä on eittämättä bändin paras levy sitten mestarillisen Songs for the Deaf – albumin. Tämä musavideokin on hauska :) 

4. Von Hertzen Brothers: War is over / Edellistä levyä enemmän progeileva suomalainen veljessarja ansaitsisi lopullisen kansainvälisen läpimurron. Harva bändi nykyään aloittaa levyn tyylikkäällä 12 minuuttisella nimibiisillä. Bonuksena se, että kannuihin on palannut todellinen huippurumpali, Kuoppamäen Sami.
 
5. Mastodon: Emparor of Sand / Tämä Metallican seuraajakseen nostama bändi soittaa metallia paitsi taidolla ja asenteella, niin myös monipuolisella ja avaralla äänimaailmalla. Tasavahvaa muttei tasapäistä meininkiä.   

6. Deep Purple: InFinite / Vanhan liiton hardrockarit jammaavat melkein yhtä loistavasti kuin 1970-luvulla, vaikka miehistö on valtaosin vaihtunutkin ja Ian Gillan säästää kiljuiluvaihdettaan. Don Airey on puolestaan oppinut soittamaan koskettimia yhtä kekseliäästi kuin taivaallisia urkuja nykyään revittelevä Jon Lord.

7. Tuomari Nurmio: Dumaririllumarei / Dumari on Back! Vanha jaksaa keksiä melkoista musiikillista ja sanoituksellista ilotulitusta, yhteiskuntakritiikkiä unohtamatta.
  
8. Roger Waters: Is This the Life We Really Want? / Pink Floydin vihainen älykkö on edelleen voimissaan – sekä sanoissa että sävelissä. Jos David Gilmour tulisi vielä soittamaan kitarasoolot, niin avot!

9. Leprous: Malina / Norjalaiset progevirtuoosit kuulostavat vuoron perään Muselta ja Rushilta. Teknisesti homma toimii mainiosti, mutta joskus mennään lähelle steriiliä otetta.

10. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lauluja Suomesta / Natseja harmittaa, kun Timo Rautiainen ”paljastui” suvakiksi :) Ja tuttu suomenkielinen metallikaavakin toimii edelleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rock, musiikki, 2017

Maailmanlaajuisen tasa-arvon lisääminen edellyttää poliittista tahtoa ja kansainvälistä yhteistyötä

Sunnuntai 17.12.2017 klo 18:52 - Petri Jussila

Thomas Piketty ja kumppanit ovat kirjoittaneet raportin maailmanlaajuisesta tuloerojen ja varallisuuden jakautumisesta. Raportti on selvästi erittäin hyvää työtä ja sen tulokset ovat varsin luotettavia. Sen voi lukea täältä, tosin ei valitettavasti suomeksi. 

Globaali epätasa-arvo vähentyi pitkän aikaa 1970-luvulle asti, mutta on sen jälkeen kääntynyt selvään kasvuun. Taustatekijöinä tässä käänteessä lienevät kapitalistien pelotteena toimineen Neuvostoliiton romahdus, läntisen sosialidemokratian voiman heikkeneminen sekä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin käynnistämä uusliberalismin voittokulku, joskin itse käsite on historiallisesti epätarkka. Samalla myös globalisaatio astui uuteen vaiheeseen, jonka veturina toimivat finanssimarkkinat ja kasvava vapaakauppa.  

Joka tapauksessa viimeiset vuosikymmenet maailmanlaajuinen taloudellinen epätasa-arvo on kasvanut. Globaali rikkain prosentti - ja varsinkin promille - on rikastunut nopeasti, kun taas keskiluokka on useimmissa maissa polkenut paikallaan. Toisaalta globaali absoluuttinen köyhyys on vähentynyt YK:n tavoitteitakin nopeammin, joten kaikkien huonommassa asemassa olevien ihmisten asema on kuitenkin kohentunut. Kaiken kaikkiaan tätä kokonaiskuvaa ei kuitenkaan voi pitää mitenkään oikeudenmukaisena tai kohtuullisena. 

Maailmanlaajuisesti katsoen erot ovat tietysti varsin suuria.  Eurooppa - erityisesti Länsi-Eurooppa - on maailman tasa-arvoisin alue, joskin täälläkin erot ovat vähitellen lisääntyneet.  Sen sijaan USA:ssa ja Venäjällä epätasa-arvon lisääntyminen on ollut suurta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tapahtunut oligarkinen ryöstökapitalismi näkyy siinä, että silloin Venäjän tulo- ja varallisuuserot kasvoivat suorastaan hyppäyksittäin. Tämä varmaan selittää Vladimir Putinin autoritäärisesti vakauttavan politiikan korkeaa suosiota, joskin myös hän hallintoineen on ottanut merkittävän siivun tuosta vauraudesta. Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi selittyy myös suurelta osin tämän vahvan eriarvoistumisen kautta, joskin Bernie Sandersin esittämät linjaukset olisivat varmasti olleet tehokkaampi lääke näihin ongelmiin.  Julkisen pääoman suhde yksityiseen pääomaan on laskenut (ainakin lähes) kaikkialla, joskin Kiinassa se on muita korkeammalla tasolla. Tästä huolimatta Kiina - ja varsinkin Intia - ovat tunnetusti myös erittäin epätasa-arvoisia maita.

Raportin esitetään myös hyviä politiikkasuosituksia, joiden avulla kehityksen suuntaa voisi kääntää. Tällaiset toimenpiteet ovat tarpeen, koska suuret tulo- ja varallisuuserot ovat paitsi sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia, niin ne myös heikentävät talouskasvua. Suurten pääomien verotusta pitäisi kiristää tuntuvasti, verokilpailua suitsia ja veroparatiisit lakkauttaa. Samalla pitäisi vahvistaa tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia ja lisätä julkisia investointeja. Itseäni kiinnostaa kovasti myös se, miten digitalisaatio, robotisaatio ja tekoäly muuttavat taloutta, työntekoa ja palveluja. Teknologista edistystä vastustava asenne on turhaa ja haitallistakin, mutta toisaalta omistamisen keskittymisen ja verotuksen kysymykset nousevat yhä tärkeämmiksi. Lisäksi markkinoiden pitäisi olla avoimet eikä suuryritysten monopolisoimat.  

Valtavan taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen on mahdollista vain, jos nämä hyvät asiat etenevät eri puolilla. Juurikaan kärjistämättä voi todeta, että vasemmalle kallistuvat puolueet kannattavat niitä ja oikealle kallistuvat vastustavat. Tosin laitaoikeisto joskus kannattaa tämäntyyppisiä uudistuksia, mutta ymmärtämättä sitä, että niiden toteuttamisssa vaaditaan vahvaa kansainvälistä yhteistyötä - tämä tosin koskee osin myös laitavasemmistoa.  Monet diktatuurit ovat tietysti kantoina edistyksen tiellä. Meidän on silti suunnattava eteenpäin kohti parempaa maailmaa! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tasa-arvo, talous, kansainvälisyys, politiikka

Läpivalaisussa "ideologinen työttömyys"

Keskiviikko 18.10.2017 klo 14:08 - Petri Jussila

Viime aikoina on keskusteltu "ideologisesti työttömien" asemasta ja asenteesta. Heidän ajatuksensa on siis vältellä epämiellyttävänä pitämiään töitä ja toteuttaa itseään vapaasti muilla tavoin. Ilmeisesti tällaisia työn vieroksujia on tietysti vain pieni osa työttömistä, joten heitä ei missään nimessä saa leimata näiden muutaman ihmisen perusteella. Vapaaehtoisesti työttömät ajattelevat, että yhteiskunnan pitäisi tukea heitä kohtuullisen elintason saavuttamisessa, koska he eivät saa tehdä haluamaansa työtä.

Kuitenkaan ei missään päin maailmaa jokainen saa tehdä juuri sitä työtä, jota hän eniten haluaa. Jos näin olisi, niin Suomassakin olisi paljon enemmän luovan työn tekijöitä, vapaamuotoisia tutkijoita, kehittäjiä ja kouluttajia sekä tietysti keihäänheittäjiä ja muita urheilijoita. Todennäköisesti moni haluaisi myös jonkinlaiseksi päälliköksi tai johtajaksi, johon tosin myös kansalaisyhteiskunta tarjoaa mahdollisuuksia, vaikka siinäkin vaaditaan ainakin luottamusta ja tukea. Yrittäjänä tai freelancerinahan saa tehdä mitä haluaa, muttei samalla voi saada työttömyystukea. Tämän keskustelun aloittaneen Ossi Nymaninkin tie johtanee julkkiskirjailjan uralle, koska hänen esikoisteoksensa Röyhkeys myy varsin hyvin - tämän taitavan mainoskampanjan siivittämänä. 
 
Joka tapauksessa, todennäköisesti myös moni myyjä, siivooja, lähihoitaja tai bussikuski tekisi mieluummin erilaisia luovia tai hauskoja töitä, jos siitä vain saisi riittävän elannon. Nuo yhteiskunnan raskaat perustyöt ovat kuitenkin suorastaan välttämättömiä, joten joidenkin olisi ne tehtävä. Nämä työntekijät todellakin ansaitsevat kiitoksen ja kumarruksen. Jos he alkaisivat "ideologisiksi työttömiksi", niin tekisivätkö nämä työt sitten alipalkatut maahanmuuttajat? Tuskin nykyisiin palkkoihin olisi varaa, koska jonkun pitäisi elättää myös tuon kasvaneen "luovan luokan" laiskotte....anteeksi....ajattelutyö, keskustelu ja mahdollisesti joskus käynnistyvä tuotantokin. Antiikissahan raskaimman työn tekivät orjat, jolloin osa ihmisistä - eli vapaat miehet - saattoi tehdä mitä halusi. Robotit ja tekoäly voivat toki olla jonkinlainen vastaus tulevaisuudessa, mutta todellisuudessa ne korvaavat työtehtäviä vähitellen, eikä lähivuosina ole näköpiirissä mitään suurta harppausta.

Summa summarum, vastikkeeton perustulo tai kansalaispalkka tarkoittaisi käytännössä sitä, että jotkut joutuisivat tekemään enemmän ja raskaampaa työtä, jotta toisille tulisi vapaus toteuttaa itseään ilman minkäänlaisia tuottavuusvaatimuksia. Minusta moinen ratkaisu olisi erittäin epäreilu, eikä ainakaan mitenkään "vasemmistolainen" järjestely. Sen sijaan meidän pitäisi yrittää saada töitä kaikille, parantaa työoloja ja heikompia palkkoja sekä siirtää verotuksen painopistettä työnteosta omistamiseen. Menkäämme tällä linjalla eteenpäin!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: työttömyys, kansalaispalkka, perustulo, tuottavuus, työelämä

Tyranniasta ja demokratiasta

Lauantai 23.9.2017 klo 9:19 - Petri Jussila

Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyder hahmottelee tärkeässä teoksessaan Tyranniasta kaksikymmentä opetusta 1900-luvulta, joita noudattamalla voimme pelastaa jälleen uhattuna olevan demokratian. Hän kirjoitti pamflettinsa pikavauhtia sen jälkeen, kun rääväsuinen bisnesmies Donald Trump oli yllättäen valittu USA:n presidentiksi. Onneksi nyt näyttää siltä, että Trumpin aate on enemmän narsismi kuin fasismi, eikä hänellä ole kykyä horjuttaa toden teolla USA:n demokraattisia instituutioita. Sen sijaan vielä viime vuosituhannella suhteellisen järkevää konservatismia edustaneen republikaanisen puolueen hän on saanut sekaannuksen ja alennuksen tilaan. 

Donald Trump saanee aikaan aika paljon pahaa, mutta hän on sittenkin väliaikainen ilmiö ja oletettavasti viisastuneet amerikkalaiset valitsevat neljän vuoden päästä presidentiksi selvästi häntä tasapainoisemman ja viisaamman ihmisen. Saa nähdä, onko USA vielä tuolloin vapaan maailman johtaja, vai onko Trumpin ääliömäinen politiikka tehnyt siitä merkitykseltään paljon nykyistä pienemmän, mikä on ironista, kun ajatellaan hänen vaalilausettaan "Make America Great Again". 

Demokratiaa uhkaavat toki monet muutkin voimat kuin Trump ja hänen kannattajansa. Venäjän Vladimir Putin ja Turkin Recep Erdogan ovat antiikin määritelmän mukaisia tyranneja, jotka ovat nousseet johtoon kansan vahvalla tuella, mutta ovat sen jälkeen vieneet maataan yhä selvemmin kohti johtajavaltaista diktatuuria, jossa demokratia on vain näennäistä, kansalaisyhteiskunta nujerrettu ja sensuuri korvannut dialogin. Putinin Venäjän tukemana myös Euroopan unionin alueella oikeistopopulismi ja suoranainen äärioikeistolaisuus on nostanut päätään, eikä äärivasemmistokaan aivan merkityksetön ole. Tietysti myös jihadistiset islamistit uhkaavat demokratiaa. Suomessakin ainakin perussuomalaiset flirttailevat demokratian vastaisten voimien kanssa ja vihapuheellaan käytännössä kannustavat heitä väkivaltaan.  

Kaiken kaikkeaan ajassamme on siis samanlaista vahvan johtajan, yksinkertaistettujen ratkaisujen ja kovan järjestyksen kaipuuta, joka eli vahvana maailmansotien välisenä aikana. Tämän takia Snyderin vertaileva katsaus noihin aikoihin on todellakin tarpeen, koska jos riittävän moni toimii noiden opetusten mukaisesti, voimme estää diktatuurien nousun ja demokratian tuhon.  

Snyderin kaksikymmentä opetusta avautuvat kunnolla vain, jos lukee kirjan ajatuksella. Kuitenkin jo kirjan otsikot ovat hyvin kuvaavia. Toimikaamme niiden mukaan! 
1. Älä tottele ennakkoon, 2. Puolusta instituutioita, 3. Varo yhden puolueen valtiota, 4. Kanna vastuusi maailmaa kohtaan, 5. Muista ammattietiikka, 6. Varo puolisotilaallisia ryhmiä, 7. Harkitse tarkkaan, jos sinun on kannettava asetta, 8. Erottaudu, 9. Kohtele kieltämme lempeästi, 10. Usko totuuteen, 11. Ota selvää, 12. Katso silmiin ja juttele, 13. Harjoita kehon politiikkaa, 14. Puolusta yksityiselämää, 15. Aja hyviä asioita, 16. Ota oppia muiden maiden vertailuryhmistä, 17. Kuulostele vaarallisia sanoja, 18. Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia, 19. Ole isänmaan ystävä ja 20. Ole mahdollisimman rohkea.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tyrannia, diktatuuri, äärioikeisto, Trump

Asiaa alkoholista, laeista ja kulttuurista

Keskiviikko 20.9.2017 klo 16:58 - Petri Jussila

Hallituksen esitys uudesta alkoholilaista on viime päivinä ollut eduskunnan keskustelussa. Vaikka työllisyys, sote-ratkaisu ja koulutusasiat ovat minusta paljon uutta alkoholilakia tärkempiä asioita, niin viime aikoina olen miettinyt myös tätä "viisasten juomaa". Minusta on hyvä, että asiasta päättävät kansanedustajat ovat saaneet asiasta runsaasti tutkimustietoa, koska siihenhän päätöksenteon pitäisi perustua. Kuitenkin myös kysymyksenasettelulla ja tutkijoiden valinnalla on suuri merkitys. Epäilen, että käytetty asiantuntejuus on ollut aika rajattua. Lääketieteellinen, kansanterveyden ja sosiaalipolitiikan näkökulmat ovat tosi tärkeitä, ja ne ovat varmaan olleet hyvin esillä. Kuitenkin tällaisessa pohjimmiltaan kulttuurisessa asiassa pitäisi kuulla myös kulttuurintutkijoita, historioitsijoita ja tulevaisuudentutkijoita. Epäilen, ettei näiden alojen asiantuntijoita ole kuultu juuri lainkaan. Tämä tutkimusasetelmän laajentaminen tai kysymyksenasetttelun muuttaminen varmasti monipuolistaisi kuvaa, ja toisi siihen myös toisenlaista aikaperspektiiviä.

Alkoholinkäyttöön liittyy paljon karuja ja vähemmän karuja ihmiskohtaloita, kuten moneen muuhunkin asiaan. Ihmisten valintoihin ja kohtaloihin voi tietysti jotenkin vaikuttaa päätöksenteolla, mutta vapaassa maassa kysymys on paljon muustakin, kuten yhteiskunnan ilmapiiristä ja ihmisten omista haluista. Joskus päätöksenteolla voidaan tuottaa myös päinvastaisia tuloksia kuin halutaan ja ennakoidaan. Näin kävi esimerkiksi kieltolain tapauksessa, jossa alkoholin saatavuuden radikaali rajoittaminen johti suurempaan humalahakuisuuteen ja rikollisuuden kasvuun. Toisaalta esimerkiksi keskioluen vapauttaminen lisäsi kulutusta ja alkoholihaittoja merkittävästi. Muutenkin suomalaisen alkoholin säätelyn historia on melkoisen tragikoomista luettavaa. Minusta muuten näyttää siltä, että juuri nyt Suomessa on menossa kulttuurinen muutos ainakin kohti vähäisempää humalahakuisuutta. Erityisesti tämä näkyy nuorison kohdalla. En usko, että tämä laki vaikuttaa juurikaan tähän trendiin.

Minusta pienpanimoiden pitäisi saada ulosmyyntioikeus ja vanhentuneista, pikkutarkoista säännöistä pitäisi luopua. Tuon prosenttikysymyksen painoarvoa mielestäni liioitellaan, enkä usko sen läpimenon johtavan kovinkaan dramaattisiin muutoksiin alkoholin kulutuksessa tai haitoissa. Toisaalta ymmärrän jotenkin myös sen, jos vahvempien juomien myyntiä kaupoissa ei sallita. Mahdollisesti - ja toivottavasti - tämän torppaamisella on edes jotain marginaalista kansanterveydellistä vaikutusta. Tosin tässä yhtälössä kannattaisi huomioida myös se, että elämme yhä vapaammassa maailmassa. Baltian ralli jatkunee, ehkä jopa kiihtyy. Ja alkoholin nettikauppa on toden teolla vasta tulossa. Jos kulutus siirtyy tuontiin, niin Suomen valtiota jää kasvavassa määrin saamatta verotuloja, joilla voitaisiin tehdä jotain hyvää vaikkapa kansanterveyden eteen.

Henkilökohtaisella tasolla ainakaan tällä prosenttikysymyksellä ei ole minulle juuri mitään väliä. Oluttarjonta on vähitellen kaupoissa monipuolistunut ja lähellä on useampiakin Alkoja. Varmaan ostan jatkossakin hyviä oluita myös lähikaupasta, erityisesti jos S-ryhmän Keskimaa panostaa vieläkin paremmin pienpanimoiden tarjontaan. Joka tapauksessa ajattelin siirtyä tilaamaan laatuoluita myös netin kautta Euroopasta, koska siellä tarjontaa ja erilaisia oluita riittää. Toki nämä oluet ovat siellä suhteellisen kalliita, mutta silti suomalaisittain varsin halpoja. Onneksi tämä toiminta on nykyään täysin laillista, enkä sitä pidä myöskään moraalittomana. Muuten olen kuitenkin iloinen veronmaksaja, joka maksaa aina kaikki veronsa mukisematta :) 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: alkoholi, laatuolut, alkoholilaki, juopottelu

Ikitie. Kaksi näkökulmaa elokuvaan ja arvio.

Sunnuntai 17.9.2017 klo 15:01 - Petri Jussila

Kävin katsomassa suomalaisen elokuvan Ikitie. Historiantutkijan näkökulmasta leffan tarina on valitettavan realistinen, ja ilmeisesti perustuukin tosiasioihin. Minulle elokuva tarjosi uutta näkökulmaa Neuvostoliittoon menneistä vasemmistolaisista amerikkalaisista ja heidän utopissosialistisesta ajattelustaan. Sen sijaan suomalaisten laitavasemmistolaisten kovaan kohtaloon Neuvostoliitossa olen perehtynyt aika hyvin. Minulle tutun Edvard Gyllingin vangitsemista sivutaan leffassa pikaisesti, mutta muuten neuvostohierarkian noin korkea taso jää elokuvassa etäiseksi. Yleisenä huomiona voi jälleen todeta, ettei ääriaatteissa käytännössä suuria eroja ole. Niiden vallan tuloksena on aina julmuutta, mielivaltaa ja tappamista, olipa aatteellisena verhona sitten kansallismielisyys, luokkataistelu, uskonto tai mikä hyvänsä.

Elokuvaharrastajan näkökulmasta sanoisin, että kyseessä on erittäin korkeatasoinen teos. Antti Tuurin tarina hioutuu ohjaaja A.J.Annilan taitavassa käsittelyssä yhdeksi parhaista suomalaisista elokuvista kautta aikojen. Tommi Korpelan pääosasuoritus on viimeistä piirtoa myöten hallittu. Näyttelijätyö on muutenkin kovaa luokkaa, ja välillä karut kasvot vaihtuvat draamaa tukeviin upeisiin maisemakuviin. Ikitiellä voisi muuten olla mahdollisuudet ulkomaalaisen elokuvan Oscariin. Laatuleffan plussana on se, että tarinan keskiössä ovat englantia puhuvat amerikkalaiset, mikä lisännee Hollywoodin kiinnostusta.

Summa summarum. Elokuvan aihe on erittäin kiinnostava,  ja se on viimeisen päälle laadukasta työtä. Annan viisi tähteä. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Neuvostoliitto, stalinismi, suomalainen elokuva, Antti Tuuri

Ajatuksia SDP:n keskeisistä haasteista ja niiden ratkaisemisesta

Sunnuntai 28.5.2017 klo 18:59 - Petri Jussila

Legendaarisen Forssan ohjelman lähes kaikki tavoitteet on saavutettu, joten siinä mielessä se on enää osa sosialidemokratian upeaa historiaa. Kuitenkin Forssan kokouksen hengestä on jotain opittavaa. Tuolloin, yli sata vuotta sitten, katsottiin kauemmas asettaen rohkeita tavoitteita ja visio tulevaisuudesta. Tätä asennetta SDP tarvitsee nytkin.

Sosialidemokratian arvot - kuten vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus - ovat edelleen ajankohtaisia ja kantavat pitkälle tulevaisuuteen. SDP:n johdolla on uudistettu suomalaista yhteiskuntaa ja nostettu maamme maailman kehittyneimpien valtioiden joukkoon. Samalla teollisuusyhteiskunta on muuttunut palveluyhteiskunnaksi ja sen jälkeen osaamisyhteiskunnaksi, jossa läpileikkaavia voimia ovat globalisaatio, robotisaatio ja digitalisaatio.  Maailman muutos kiihtynee edelleen, mutta monet suomalaisen yhteiskunnan rakenteet ovat pysyneet ennallaan, jolloin ne eivät enää täytä alkuperäistä tarkoitustaan kovinkaan hyvin. Uskon, että suomalaisen hyvinvointivaltion tärkein arkkitehti SDP on myös paras puolue johtamaan sen uudistamista. Minusta tässä työssä on syytä pitää kiinni upeista arvoistamme, mutta käytännön ratkaisut on tehtävä ennakkoluulottoman pragmaattisesti nojautuen sekä tutkimustietoon että kansainvälisiin vertailuihin.  

Hyvinvointivaltion keskeinen elementti on ollut täystyöllisyys, joka riittävän toimeentulon ja verotuksen kautta mahdollistaa kattavien ja laadukkaiden palveluiden rahoittamisen. Tämän takia työllisyysasteen nosto pitää edelleen olla keskeinen tavoite, jota kohti on edettävä ennakkoluulottomasti ja uusia ajatuksia kaihtamatta.  Tähän tavoitteiseen pitäisi edetä siten, että syrjäytyminen ei enää lisäänny vaan vähentyy. Demarinuorten yleisturvamallissa on hyviä ajatuksia toimeentulon varmistamiseksi työmarkkinoiden murroksen keskellä.  Tätä tavoitetta tulee tukea myös uudistamalla perhepolitiikkaa, jossa onkin ollut hyviä avauksia.

Sosialidemokratian on oltava jatkossakin sivistysliike. SDP:n tuore koulutuspoliittinen ohjelma antaa siihen hyvät evästykset, joskin tarvittavan osaamisen ennakointiin ja työelämälähtöiseen täydennyskoulutukseen pitäisi löytää uusia ratkaisuja. Tässä on myös tärkeä yhtymäkohta maahanmuuttajien onnistuneeseen kotouttamiseen, joka on suuri haaste, mutta onnistuessaan myös mahdollisuus.

Ihmiskunta elää keskimäärin parempaa elämää kuin koskaan aiemmin, mutta samalla monet haasteet ovat yhä vaikeampia ratkaista ja edellyttävät monitahoista ajattelua ja toimintaa. Esimerkiksi kestävän kehityksen vaade sekä kiihtyvä verokilpailu ja –välttely ovat häijyjä ongelma, joiden ratkaiseminen edellyttää monen politiikkalohkon yhdistävää ja ylittävää, vahvasti kansainvälistä toimintaa. Suomen tärkein kansainvälinen viitekehys on Euroopan unioni. SDP:n onkin kirkastettava Eurooppa-politiikkaansa. Kaiken kaikkiaan tulevaisuuden edistyksellinen politiikka edellyttää yhä syvempää kansainvälistä yhteistyötä, varsinkin demokratioiden kesken. Toisaalta paitsi kansainvälisellä ja kansallisella niin myös paikallisella tasolla pitää tehdä hyviä ja järkeviä ratkaisuja.  Tässä työssä kannattaa hyödyntää sekä tieteellistä tutkimusta että uusia innovaatioita.

Uskon, että rakentamalla uusi uskottava ja innostava visio sekä uudistamalla toimintaansa SDP - ja sosialidemokraatit muuallakin - voivat nousta jälleen johtavaksi poliittiseksi voimaksi ja edistyksen soihdunkantajaksi. Poliittisten tavoitteiden päivittämisen lisäksi on välttämätöntä uudistaa myös puolueen raskasta järjestörakennetta ja vanhentuneita toimintatapoja. Vahvaa sosialidemokratiaa tarvitaan, jotta ääriryhmät eivät onnistu horjuttamaan demokratiaa ja tavalliset ihmiset voivat luottavaisena katsoa kohti parempaa tulevaisuutta.  
 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: SDP, sosialidemokratia, tulevaisuus, sivistys, työelämä, EU

Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille!

Maanantai 3.4.2017 klo 17:45

Jyväskylän tuoreen hyvinvointikertomuksen mukaan valtaosa kaupunkilaisista on tyytyväisiä elämäänsä, mutta toisaalta kahtiajako on jatkuvasti lisääntynyt ja noin viidennes kaupunkilaisista voi huonosti. Kaupungin pitääkin ottaa syrjäytymisen ehkäisemiseen aiempaa aktiivisempi ja vahvempi ote, jotta tilanne saadaan käännettyä paremmaksi. Tähän on nyt hyvä mahdollisuus, kun kaupungin taloustilanne ja työllisyysnäkymät ovat kohentumassa.
  
Ilmeisesti sosiaali- ja terveyspalvelut siirtyvät maakuntien järjestettäväksi.  Kuntien vastuulle jää kuitenkin ihmisten terveyttä edistävät ja ongelmia ennaltaehkäisevät liikunta- ja kulttuuripalvelut, joiden toteuttamisessa pitää tietysti tehdä yhteistyötä yhdistysten ja yritysten kanssa. 
 
Jyväskylä on erityisen vahva liikuntakaupunki, mikä näkyy alan huippuosaamisen ja hyvien puitteiden lisäksi siinä, että täällä kaiken ikäiset kaupunkilaiset harrastavat poikkeuksellisen paljon liikuntaa. Hippos 2020 – suunnitelman kautta voimme edelleen vahvistaa kansallista ja kansainvälistä liikuntaprofiiliamme. Jyväskylä on myös monipuolinen ja elävä kulttuurikaupunki, joka toivottavasti saa lähiaikoina myös korkeatasoisen musiikkisalin. Molempiin investointeihin on tietysti saatava merkittävästi ulkopuolista rahoitusta, jotta ne voidaan toteuttaa. Samalla on varmistettava, että kaikille jyväskyläläisille mahdollistetaan kohtuuhintainen liikunnan ja kulttuurin harrastaminen, mikä paitsi lisää heidän hyvinvointiaan, niin myös vahvistaa kaupungin vetovoimaa. Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille!    

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: liikunta, kulttuuri, Jyväskylä, kuntapolitiikka

Jyväskylän koulujen oppilashuolto pitää laittaa kuntoon!

Perjantai 20.1.2017 klo 19:35 - Petri Jussila

Jyväskylän koulujen oppilashuollon mitoitus on kaukana suositellusta tasosta ja heikoin Suomen suurimpien kaupunkien vertailussa (Keskisuomalainen 15.1.2017). Oppilaat eivät aina pääse koulukuraattorin tai koulupsykologin puheille lain edellyttämässä ajassa.
 
Kaupungin päättäjät ovat tässä kohtaa toimineet lyhytnäköisesti. Oppilashuollon näin heikko taso on oppilaita kohtaan kohtuutonta ja pidemmällä aikavälillä myös kallista, sillä yksi nuorena pysyvästi syrjäytynyt ihminen maksaa yhteiskunnalle 1-1,5 miljoonaa euroa. Toisaalta taas muutaman uuden ammattilaisen rekrytointi oppilashuoltoon olisi kaupungille hyvin pieni panostus.  Tämä olisi siis järkevää sekä inhimillisesti että taloudellisesti katsoen.
  
Keskisuomalaisen kirjoituksessa käsiteltiin peruskoulua, mutta esimerkiksi psykologin palvelut ovat tärkeitä myös toisella asteella ja korkeakouluissa. Niihinkin olisi löydettävä riittävät resurssit, vaikka tilannetta heikentää Suomen hallituksen näköalaton koulutuspolitiikka ja rajut koulutusleikkaukset

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oppilashuolto, koulu, Jyväskylä

Miten tästä eteenpäin?

Tiistai 27.12.2016 klo 12:34 - Petri Jussila

Sain eilen luettua Martti Ahtisaaren, Jaakko Iloniemen ja Tapani Ruokasen keskusteluihin perustuvan teoksen Miten tästä eteenpäin. Luin sitä peräti kaksi viikkoa, koska jokaisen aihepiirin jälkeen mietin esitettyjä argumentteja ja suhteutin omia näkemyksiäni niihin. Tutustumisen lähtökohta on tietysti se, että kyseessä on kolme humaania, oppinutta ja viisasta ihmistä, joiden näkemyksin kannattaa perehtyä, mutta unohtamatta kriittisyyttä. Teos on erityisen kiinnostava varsinkin kansainvälisen politiikan ja diplomatian saralla, vaikka siinä käsitellään maailmaa - ja sen osana Suomea - varsin monipuolisesti.

Kolmikko sekä ihmettelee Vladimir Putinin johtaman Venäjän toimien järkevyyttä miltään kannalta että myös tuomitsee ne selvin sanoin. Näyttää siltä, että koska Venäjä epäonnistui yhteiskuntansa ja taloutensa modernisoimisessa, niin epädemokraattista valtaa yritetään pitää yllä kiristyvän sisäpolitiikan ja aggressiivisen ulkopolitiikan yhdistelmällä. Kolmikko uskoo, että Putin kokee itsevaltiaiden tsaarien tavoin olevansa toimistaan vastuussa vain Jumalalle. Tämä johtaa helposti siihen, ettei esimerkiksi tapettujen ihmisten määrä ole mitenkään olennainen tekijä hänen ajattelussaan. Diplomaatit katsovat, että tästäkin huolimatta Venäjälle pitäisi tarjota mahdollisuus olla mukana kansainvälisten ongelmien ratkaisemisessa. 

Joillekin voi olla yllätys, että keskustelijat arvostelevat voimakkaasti myös USA:n yhteiskunnallista kehitystä, erityisesti sietämättömäksi kasvanutta taloudellista ja sosiaalista epätasa-arvoa. Kirjan keskustelut käytiin ennen Donald Trumpin valintaa presidentiksi, mutta ne ennakoivat sitä osuvasti. Kolmikko toteaa Brexitistä, että britit ilman muuta ampuivat omaan jalkaansa, mutta heidän lähtönsä saattaa myös mahdollistaa yhteisöllisemmän ja vahvemman Euroopan unionin kehittämisen. Tämä olisi toivottavaa, mutta vaikeaa. Toisaalta jopa EU:n hajoaminen on mahdollista, kun populismi leviää Euroopassakin.
 
Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käsittelevät jonkin verran myös Suomen sisäpolitiikkaa. Sen suhteen heidän asiantuntemuksensa ei ole yhtä kiistaton, ja joissain asioissa näkökulma vaikuttaakin hieman yksipuoliselta, ehkä jopa "elitistiseltä". Joka tapauksessa he nostavat tasa-arvoiset ja korkeatasoiset koulutusmahdollisuudet keskeiseksi tekijäksi sekä kilpailukyvyn että yhteiskunnallisen tasa-arvon kannalta - ja ovat huolestuneita tämän hetken koulutuskielteisistä päätöksistä. Samalla heidän uskonsa kovaan työntekoon ja yrittämisen eetokseen on kova. Näistä peruslähtökohdista olen täysin samaa mieltä, kuten myös siitä, että puolueiden ja etujärjestöjen pitäisi uudistua maailman muutoksen mukana. 

Kuten tunnettua, kolmikko on selkeästi Suomen Nato-jäsenyyden kannalla, koska olemme läntinen demokratia, jonka pitäisi olla mukana sen päätöksenteossa. Trumpin valinta saattaa muuttaa tätä analyysiä jo senkin takia, että Naton painoarvo todennäköisesti alkaa vähentyä. Ehkä meidän kannattaisi mennä kohti yhteiseurooppalaista turvallisuuspolitiikkaa?  

Pohjimmiltaan Ahtisaari, Iloniemi ja Ruokanen käyvät ansiokasta arvokeskustelua. He peräänkuuluttavat YK:n ihmisoikeuksien julistuksen nostamista kaiken politiikan keskiöön, mutta toteavat huolestuneina, että länsimaatkin lipeävät yhä pahemmin näistä arvoista. Parhaiten ihmisoikeudet, oikeusvaltion periaate ja tasa-arvo toteutuvat Pohjoismaissa, Saksassa ja muutamassa muussa demokraattisessa maassa. Varsinkin nobelisti Ahtisaari haluaisi rakentaa jonkinlaisen puolueettoman arviointikriteeristön näiden arvojen noudattamiselle, joka sitten ohjaisi valtioiden politiikkaa kohti suurempaa hyvää. Ajatus on ylevä, mutta hankala toteuttaa käytännössä, kuten keskustelijatkin lopulta toteavat.   

Kaiken kaikkiaan (varsinkin kansainvälisestä) politiikasta ja yhteiskuntafilosofisesta arvokeskustelusta kiinnostaneiden kannattaa lukea tämä kirja. Rakenteensa vuoksi siinä on aika paljon toistoa, mutta myös monia kiinnostavia näkökulmia ja joitakin konkreettisia ehdotuksiakin. Yksi tärkeimmistä näkökulmista on se, että politiikassa(kin) pitäisi luopua lyhytnäköisestä ajattelusta ja pyrkiä katsomaan hieman kauemmas ja tavoittelemaan pitkäjänteisiä tuloksia. On silti pakko myöntää, että teos herätti enemmän hyviä kysymyksiä kuin hyviä vastauksia. Silti meidän on mentävä mahdollisimman viisaasti eteenpäin. 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: diplomatia, kansainvälinen politiikka, USA, Venäjä, EU, Suomi

Tehdään Jyväskylästä hyvinvointialan osaamisen keskittymä

Tiistai 6.12.2016 klo 17:00 - Petri Jussila

Jyväskylän kaupungin talous alkaa monien vuosien säästökuurin jälkeen tasapainottua, vaikka esimerkiksi korkea työttömyys on edelleen suuri ongelma.  Päättäjät voivat viimeinkin miettiä myös uusia investointeja ja kehittämiskohteita.  Nyt on mahdollisuus tulevaisuuteen suuntautuvaan rytminvaihdokseen, joka kuitenkin pitää tehdä harkiten ja riskianalyysit muistaen. Aluekehittämisessä verkostoyhteistyö koulutusorganisaatioiden, yritysten ja yhdistysten kanssa on erittäin tärkeää.

Kukkumäelle rakennettavan uuden sairaalan ja Hippoksen alueen ympärille suunnitellaan terveysosaamista ja liikuntaa yhdistävää osaamiskeskittymää. Tämä on erinomainen ajatus, joskin Hippoksen kehitystyö edellyttää paitsi suuria ulkopuolisia investointeja niin myös vahvaa yhteistyötä alueen liikuntatoimijoiden kanssa. Tämän kokonaisuuden kehittämisessä kannattaa muistaa myös Suomalaisen Musiikkikampuksen avaamat mahdollisuudet. Musiikkikampuksen strategiassa, toiminnassa ja tutkimuksessa on vahvasti mukana hyvinvointiin liittyvät näkökulmat.  Liikunta ja kulttuuri tukevat kiistatta ihmisten hyvinvointia, ja niillä on vahva yhteys Jyväskylän ammattikorkeakoulun kuntoutusosaamiseen.  Sosiaali- ja terveysalaa, liikuntaa ja kulttuuria hyödyntävän monipuolisen osaamiskeskittymän kautta kaupunki voisi saada myös kaipaamiaan uusia työpaikkoja ja verotuloja, joita me ilman muuta tarvitsemme.

1 kommentti . Avainsanat: Jyväskylä, hyvinvointi, Hippos, Musiikkikampus liikunta, kulttuuri,

Isänpäivän toivomus

Sunnuntai 13.11.2016 klo 12:28 - Petri Jussila

Tänään isänpäivänä toivon ennen kaikkea sitä, että omat lapseni – ja kaikkien muidenkin lapset – voisivat elää elämänsä turvallisessa, vakaassa ja vapaassa maailmassa avoimen ja yhteisöllisen ilmapiirin keskellä. Tämä toive on yleisinhimillinen ja siihen yhtynee enemmistö maailman isistä ja äideistä, mutta silti tämän toiveen toteuttaminen näyttää varsin vaikealta. Itse asiassa juuri nyt – marraskuussa 2016 – se näyttää vaikeammalta kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten.   

Ihmiskunnan historia on ollut aineellisen, yhteiskunnallisen ja teknologisen edistyksen voittojuhlaa, mutta aina joskus imperiumi iskee takaisin eli kuviteltua menneisyyttä haikaileva kiihkomielinen ilmapiiri valtaa alaa ja löytää uudet autoritääriset johtajansa. Tällaisissa historiallisissa murroskohdissa Minervan pöllö joutuu lentämään keskellä pimeyttä ja etsimään suuntaansa normaalia pidempään. Tuo alun toiveeni toteutuminen on pitkälti kiinni siitä, mihin suuntaan se lopulta kaartaa.

Euroopassa ja USA:ssa nationalismin, populismin ja jopa äärioikeiston nousu on jatkunut jonkin aikaa. Joissakin diktatuurimaissa – kuten Venäjällä – äärioikeisto on ollut vallassa jo pitkään, mutta nyt se vahvistaa asemiaan myös demokratioissa, minkä viimeksi osoitti Donald J.Trumpin voitto USA:n presidentinvaalissa.  Eurooppalaisissa kelloissa lyö juuri nyt totuuden hetki. Jos kovan oikeiston Marine Le Pen valitaan Ranskan presidentiksi toukokuussa 2017, niin Euroopan unionin hajoamisprosessi käynnistyy toden teolla. Tätähän kaiken maailman nurkkakuntaiset kiihkoilijat ja heitä myötäilevät hyväuskoiset hölmöt ovat pitkään halunneet ja tukeneet.  

Suomen ja suomalaisten kannalta Euroopan unionin hajoaminen tarkoittaisi sitä, että turvattomuus kasvaisi, hyvinvointi heikentyisi ja ahdasmielinen ilmapiiri voimistuisi. Tällöin toiveeni luoda parempi maailma lapsille olisi yhä vaikeampi toteuttaa. Järkevien ja vastuullisten ihmisten on nyt kaikkialla tuotava esiin, että nationalismin, rasismin ja populismin voittokulku saa riittää ja se myös pysäytetään. 

Toisaalta on tietysti selvää, etteivät populistiset protestiliikkeet nouse tyhjästä. Edistyksellisten voimien on kuunneltava paremmin tavallisia ihmisiä ja osoitettava, että avoin ja moniarvoinen maailma on heille – ja heidän lapsilleen – parempi kuin ahdasmielinen ja nurkkakuntainen maailma. On myös vahvemmin tuettava ihmisiä muutoksen keskellä esimerkiksi työllisyyspolitiikan, aikuiskoulutuksen ja veroratkaisuiden kautta.  

Kaikkien demokratiaa ja ihmisoikeuksia kannattavien voimien on korkea aika tiivistää yhteistyötään tätä mustaa taantumusta vastaan. Demokraattisessa maailmassa tämä on helppoa, koska tähän taisteluun voi osallistua vähäisellä vaivalla äänestyskopissa. Tavalliset isät ja äidit päättävät sen, millaiset poliittiset päättäjät he saavat ja ansaitsevat. Tulevia äänestyspäätöksiä kannattaa harkita huolella ja järkiperäisesti eikä tukeutua ainakaan negatiivisiin pelon, vihan ja katkeruuden tunteisiin.  Toivottavasti tätä kautta politiikassa vahvistuvat taas rationaalisesti ajattelevat ja rakentavat poliittiset voimat. Tällöin lapsemme voivat elää turvallisessa, vakaassa ja vapaassa maailmassa – tai vähintäänkin Euroopassa – avoimen ja yhteisöllisen ilmapiirin keskellä.


Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: oikeistopopulismi. äärioikeisto, demokratia, eurooppalaisuus

Katsaus sosialidemokratian historiaan ja tulevaisuuteen

Sunnuntai 4.9.2016 klo 20:14 - Petri Jussila

Tämä kirjoitus perustuu SDP:n Keski-Suomen piirin 110-vuotisjuhlassa 20.8.2016 pitämääni alustukseen. Se oli suurin piirtein tällainen, joskin olen muutamin kohdin täydentänyt sitä ja jättänyt puhekieleen kuuluvia joitakin huomautuksia pois.

Tässä puheenvuorossa on oikeastaan kaksi punaista lankaa ja niistä johdettavat kaksi väitettä: Ensinnäkin väitän, että alueellisesti rajat ovat jatkuvasti muuttuneet yhä vähämerkityksellisemmiksi, joten meidän on ajateltava ja toimittava yhä enemmän glokaalisti. Tämä tarkoittaa paikallisen toiminnan (lokaalin) tason yhdistämistä paitsi kansalliseen niin myös kansainväliseen (globaaliin) kehitykseen. Toinen väitteeni on se, että vaikka sosialidemokratian arvot ovat kestävät, niin toimintatapoja ja tavoitteita tulee jatkuvasti tarkastella kriittisesti – ja tarvittaessa muuttaa niitä.

Keski-Suomen piirin synnyssä taustalla oli vuoden 1906 vaaliuudistus, jonka jälkeen Keski-Suomen kunnat Jyväskylästä Pohjoiseen sekä joukko Etelä-Pohjanmaan kuntia muodostivat yhdessä Vaasan läänin itäisen vaalipiirin. Suomen vaaliuudistuksen taustalla puolestaan olivat suuret maailmanlaajuiset mullistukset, erityisesti Venäjän tilanne ja sieltä meille levinnyt suurlakko. Vuodesta 1960 lähtien vaalipiiri on käsittänyt Keski-Suomen maakunnan alueen. Ensimmäisessä piirikokouksessa Jyväskylässä päätettiinkin perustaa paitsi kunnallistoimikunnat eri kuntiin niin myös agitaatiotoimikunta hoitamaan kiertävien puhujien palkkaamista. Piiri peri jonkin aikaa myös erillistä agitaatioveroa. Agitaatio tuottikin tulosta, kun yhteiskunnalliset olosuhteet olivat sille otolliset eli yhteiskunnallinen epäoikeudenmukaisuus oli suurta. SDP sai ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907 koko maassa 37,0% kannatuksen, Vaasan läänin itäisessä vaalipiirissä 48,1% ja Keski-Suomessa peräti 59,7%. Tästä lähtien puolueen kannatus oli jatkuvasti Keski-Suomessa suurempaa kuin Suomessa keskimäärin, joskin toki trendi on viime vuosikymmenet ollut täälläkin laskeva. Kannatus oli suurta sekä kaupungeissa että maaseudulla, vaikkakin Jyväskylän kaupungissa enemmistö kannatti pitkään porvarillisia puolueita.

On huomattava, että vaikka sosialidemokratia oli aluksi radikaali ja populistinen liike, siihen kuului myös vahva sivistyksen ja valistuksen eetos. Tämä erottaa vahvasti sekä varhaisen työväenliikkeen (joka myöhemmin hajosi revisionistisiin sosialidemokraatteihin ja vallankumouksellisiin kommunisteihin) että maalaisliiton (josta myöhemmin kehittyi Suomen Keskusta) perussuomalaisista, jotka eivät edes yritä perustella politiikkaansa järkisyillä. Oikeistopopulismin nousu on nykyään eurooppalainen ja maailmanlaajuinenkin ilmiö, jossa tiedolla ja totuudella ei ole juuri mitään arvoa.
 
Sosialidemokraateille tiedolla, koulutuksella ja opiskelulla on aina ollut suuri merkitys. Filosofian tohtori Nils af Ursin totesikin Työn Voimassa ennen vuoden 1923 piirikokousta: ”Ja onhan merkillistä, miten ihmeellinen vaikutus sivistyksellä ja tiedolla on ihmisen itsetuntoon. Tietävä talonpoika ei enää tyydy kaikkeen siihen, mitä esi-isät ovat hänelle perinnöksi jättäneet, ja sivistynyt työmies katselee vapaammin yhteiskuntaelämää ja hän vaatii itselleen suurempaa osaa kulttuurin ihmiskunnalle tuomista eduista”.  

Suomalaisten sosialidemokraattien ensimmäiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Tätä kansanvaltaa puolustavaa taistelua käytiin sekä vasemmalle että oikealle.

Vuoden 1918 sisällissota (jota voidaan eri näkökulmista kutsua myös muun muassa punakapinaksi, vallankumousyritykseksi, luokkasodaksi ja vapaussodaksi) oli traaginen virhe vanhalta työväenliikkeeltä, vaikkakin sille tietysti oli pidempiaikaiset yhteiskunnalliset ja välittömät poliittiset syynsä. Sisällissota johti myös työväenliikkeen jakautumiseen Neuvostoliiton johtamiin vallankumouksellisiin kommunisteihin ja reformistisiin sosialidemokraatteihin, jotka kävivät seuraavat vuosikymmenet kamppailua työväenliikkeen johtoasemasta. SDP oli onneksi tässä yleensä voitolla.  Kovin kamppailu äärivasemmiston kanssa käytiin toisen maailmansodan jälkeisinä, niin sanottuina vaaran vuosina. Keski-Suomessakin toteutettiin varsin menestyksellisesti ”taistelevan sosialidemokratian” – kampanjaa vuosina 1946 ja 1947, jonka avulla padottiin äärivasemmiston vyörytys kohti ”kansandemokratiaa” eli kommunistisen puolueen diktatuuria. Toisaalta hyvinkin hedelmällistä yhteistyötä kommunistien ja kansandemokraattien kanssa tehtiin varsinkin 1960- ja 1970-luvuilla. 

Toisaalta demokratiaa uhattiin myös oikealta. Sisällissodan voittaneen valkoisen puolen oikeistolaisin osa halusi monarkiaa ja vastusti demokratiaa, joten se pettyi 1920-luvun kehitykseen pahasti.  Heistä kehittyi suomalainen äärioikeisto ja lopulta Lapuan liike, jolla oli tietysti myös kansainväliset esikuvansa. erityisesti Saksan kansallissosialismi ja Italian fasismi. Sosialidemokraatit ja maltilliset porvarit onnistuivat kuitenkin tukahduttamaan äärioikeiston nousun.  On kiinnostavaa huomata, että myös Keski-Suomessa äärioikeistolla oli vahvaa kannatusta. Täällä oli niin sanottu Jyväskylän kapina vuonna 1932 ja Viitasaarella oli tärkeä asema yhtenä suomalaisen fasismin keskuksista.

SDP:n tavoitteissa tuotantovälineiden sosialisointi jäi vähitellen taustalle ja lopulta siitä käytännössä luovuttiin, kuten oikeastaan kaikissa eurooppalaisissa veljespuolueissammekin.  Sosialidemokraatit olivat viimeistään 1980-luvulle tultaessa hyväksyneet demokraattisesti säädellyn markkinatalouden, jota voidaan kutsua myös sekataloudeksi, koska julkinen sektori on myös siinä erittäin merkittävä.  SDP onkin kannattanut markkinatalouden täydentäjäksi vahvaa hyvinvointivaltiota, jota kohti johtaneita uudistuksia toteutettiin ennen kaikkea 1960- ja 1970-luvuilla. Samalla on huomattava, että työttömyydestä on tullut kesto-ongelma, joka uhkaa hyvinvointivaltion rahoituspohjaa sekä tietysti myös monien ihmisten toimeentuloa. Keski-Suomessakin tämä ongelma on ollut suuri, ja siitä onkin tullut piirikokousten ja muidenkin kokousten kestoaihe.

Sosialidemokratian historia ollut vahvaa yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta myös epäoikeudenmukaisten rakenteiden ja asioiden vastustamista.  SDP sai alkunsa protestiliikkeenä, jonka tavoitteen oli toimia kapitalismia ja sen aiheuttamaa työläisten sortoa vastaan.  Toisaalta SDP oli alusta lähtien myös vahva uudistusliike, joka asetti kunnianhimoisia tavoitteita – ja saavutti niitä. Suomen itsenäistymisen jälkeiset vuosikymmenet olivat taistelua demokratian puolesta, mutta vähitellen painopiste siirtyi sosialistisiin tai ainakin sosiaalisiin uudistuksiin.  Kaiken kaikkiaan voidaan väittää, että SDP on ollut vahvasti vaikuttamassa siihen, että Suomi lukeutuu nykyisin maailman parhaisiin yhteiskuntiin.   Tästä on todisteena toistuvat kansainväliset kilpailukyky-, koulutus-, hyvinvointi- ja onnellisuusvertailut, joissa Suomi lähes poikkeuksetta sijoittuu maailman kärkijoukkoon. Toki tämä on vaatinut myös yhteistyötä, jota sosialidemokraatit ovat tehneet oikeastaan kaikkien merkittävien puolueiden kanssa, poislukien nationalistiset, konservatiiviset ja osin rasistiset perussuomalaiset.

Historia on kiinnostavaa, mutta ehkä vielä tärkeämpää on miettiä sitä, miltä näyttää sosialidemokratian ja SDP:n tulevaisuus.  Sitä voidaan lähteä miettimiään vaikkapa käsitteen ”työväenliike” kautta. Onko enää ”työväkeä”? Jos ja kun sitä edelleen on, se on hyvin erilaista kuin 1900-luvun alun maataloustyöväestö tai torpparit ja valtaosin erilaista kuin 1970-luvun teollisuustyöläiset tai toimihenkilöt. Tämän muutoksen taustalla ovat muun muassa globalisaatio, koulutustason nousu ja työelämän pirstoutuminen.  Entä onko enää ”liikettä”? SDP ei ole enää aikoihin tavoitellut tuotantovälineiden sosialisointia, mutta sen sijaan se on toteuttanut legendaarisen vuoden 1903 Forssan ohjelman toimeenpano-osan lähes kokonaan, joten sieltä ei ainakaan kannata etsiä vastauksia.

Löytyykö sosialidemokraateille uutta tarkoitusta, visiota ja draivia vai käykö sosialidemokratialle kuten liberalismille tai kommunismille? Liberalismihan onnistui länsimaisissa demokratioissa tuomaan keskeisistä ideoistaan valtavirtaa, jolloin useimmat puolueet ovat eri painotuksin omaksuneet sen tavoitteita, mutta samalla itsenäisten liberaalien puolueiden merkitys on vähentynyt merkittävästi.  Kommunismi puolestaan pohjimmiltaan romahti ehkä siihen, että teorian ja käytännön ristiriita kasvoi liian suureksi, jolloin kulisseista ja valheesta tuli totuutta ja keskustelua tärkeämpää. Uskoakseni molemmat haasteet uhkaavat sosialidemokraatteja, mutta ne voidaan myös torjua. Joka tapauksessa sosialidemokratian vaikeudet ovat yleiseurooppalainen – ja laajempikin – ilmiö. Toisaalta esimerkiksi USA:n demokraattiseen puolueen ohjelma ja Kanadan liberaalihallituksen toiminta muistuttavat kovasti sosialidemokraattisia ajatuksia, joille siis näyttää Pohjois-Amerikassa olevan kasvava kysyntä.  

Millaiseen maailman olemme sitten menossa? Työelämän muutos on edelleen kiihtymässä, kun  globalisaatio, digitalisaatio, robotisaatio ja tekoälyn kehitys pääsevät toden teolla vauhtiin.  On syytä miettiä, löytyykö kaikille työkykyisille ja -haluisille ylipäätään tulevaisuudessa työtä? Jos ei löydy, niin mihin heidän toimeentulonsa nojaa? Äärivoimien nousu on valitettavasti tosi-asia. Kommunismi oli pitkään demokratioiden suurin uhka, mutta nyt nousee sekä islamismi että äärioikeisto (USA:ssa Donald Trump, Euroopassa muun muassa Puola ja  Unkari, myös Suomessa on kasvussa).  Venäjällä ja Turkissa nationalistinen diktatuuri on jo vallassa ja rautakorko painaa kansalaisia lokaan yhä pahemmin.  Usein onkin väitetty, että nykyaika muistuttaa 1930-lukua. Historia ei tietysti toista sellaisenaan itseään, mutta valitettavasti yhtymäkohtia tuohon aikaan on varsin paljon.

Oikeastaan kaiken toiminnan yllä leijuu kuitenkin kestävän kehityksen vaade.  Maailman väkiluvun kasvu pysähtynee noin 11 miljardiin ihmiseen, mutta me elämme jo nyt yli maapallon luonnonvarojen, joten tarvitsemme aivan uudenlaista resurssiviisautta ja kiertotaloutta. Samalla myös hiilidioksidipäästöjen vähentämiseen on pakko sitoutua, mikä nyt onneksi näyttääkin Pariisin sopimuksen kautta etenevän.   

Maailman suuria kehitystrendejä yhdistävä tekijä on läpitunkeva kansainvälistyminen. Toisaalta tämä kansainvälinen kehitys on yhä selvemmässä yhteydessä paitsi kansalliseen niin myös paikalliseen tasoon. Tämän takia vaikkapa kuntapolitiikassakin pitäisi pystyä katsomaan asioita varsin laajasti – ja toteuttamaan esimerkiksi resurssiviisauteen tai järkeviin energiaratkaisuihin liittyvää politiikkaa. Sanomattakin lienee selvää, että koulutukseen ja osaamiseen panostaminen on tänään vähintään yhtä tärkeää kuin vaikkapa sata vuotta sitten.  Joka tapauksessa sosialidemokratian ei kykene vastaamaan näihin asioihin, jos se ei ole halukas – tai oikeastaan innokas – yhä tiiviimpään ja jatkuvampaan kansainväliseen yhteistyöhön ja vuorovaikutukseen, erityisesti demokratioiden välillä. Nyt on aika olla kansainvälisiä myös arjen käytännöissä eikä vain teorioissa ja juhlapuheissa.

SDP tosiaankin tarvitsee uusia ajatuksia. Ja onneksi niitä onkin, kuten esimerkiksi kansanedustaja Timo Harakan Liike 2020 – visio, josta tässä lainaus: ”Vakaumukseni on, että mahdollisuuksien tasa-arvo on Suomen tärkein kilpailukykytekijä – varsinkin kun sanaparin molempia osia painotetaan yhtä vakavasti. Vakaumukseni on, että yhteiskunnan ja markkinoiden kesken on luotavissa keskinäisen kunnioituksen sopimus, jota perinteinen etujärjestöjen kabinettikoneisto tukee, jos kykenee. Fiksu valtio takaa mahdollisuuden yksilöille ja yrityksille. Fiksu valtio antaa kansalaisille tilaa ja turvaa. Sosiaalidemokraattisella liikkeellä on nyt ratkaiseva hetki. Jos haluamme vastuuta, meillä on oltava vastauksia. Monet teollisen ajan uskomukset taloudesta ja työstä saavat luvan väistyä, meidän on katsottava todellisuutta silmiin. Seisomme meren rannalla, surffilauta kainalossa. Nyt on oltava valmis, sillä uusi aalto lähestyy”.

Joka tapauksessa sosialidemokratian arvot eli vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, kansainvälisyys ja rauha ovat edelleen kestäviä. Keski-Suomi, Suomi, Eurooppa ja maailma tarvitsevat sosiaalista ja demokraattista politiikkaa vähintään yhtä paljon kuin aiemminkin. Miten SDP hyödyntää tämän tarpeen? Ainakin pitää olla valmis tarkastelemaan sekä puolueen sisäisiä toimintatapoja että yhteiskunnallisia rakenteita kriittisesti – ja tarvittaessa muuttamaan niitä. Uskon, että jälleen kerran kykenemme tähän, jolloin voimme jatkossakin juhlia menestyksellistä sosialidemokratiaa Keski-Suomessa, Suomessa ja koko maailmassa. Eteenpäin!  
 


Käyttämiäni lähteitä


Harakka, Timo, Liike 2020. Uusi aalto. Mustemaalari. Suomen sosialidemokraattisen sanomalehtimiesliiton vuosikirja 2016.

Outinen, Sami, Sosiaalidemokraattien tie talouden ohjailusta markkinareaktioiden ennakointiin: Työllisyys sosiaalidemokraattien politiikassa Suomessa 1975 – 1998. Helsinki 2015.

Patrikainen, Seppo ja Joensuu, Miikka, Se olkoon vapauden työ. Vaasan läänin itäisen vaalipiirin sosiaalidemokraattinen piirijärjestö ja SDP:n Keski-Suomen piiri 1906-2006. Jyväskylä 2007.
  
Siironen, Miika ja Jussila, Petri, Neljä päivää Jyväskylän poliittisessa elämässä. Teoksessa Suomalaisen Suomen pääkaupunki. Rakentuva ja politisoituva Jyväskylä.Toim. Valtonen, Heli ja Hämäläinen, Johanna. Jyväskylä 2003.

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko ja Roselius, Aapo, Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. Helsinki 2016.   





Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Keski-Suomi, sosialidemokratia, SDP, glokaali, megatrendit

Suomen sisällissotaakin pitää käsitellä tulevan juhlavuoden aikana

Tiistai 26.7.2016 klo 15:00 - Petri Jussila

Vuonna 2017 itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta. Suomen ja varsinkin suomalaisten historia kantaa tietysti paljon tätä kauemmas, mutta se on toinen tarina. Oikeastaan Suomen menestystarina hakee maailmalta vertaistaan. Tuolloin varsin köyhä maatalousvaltainen maa on nyt noussut kehittyneeksi hyvinvointivaltioksi ja markkinataloudeksi, joka on nostettu maailman kärkeen monenlaisissa demokratia-, koulutus-, elämänlaatu- ja kilpailukykyvertailuissa. Talvisodan ihme on tunnettu ja usein esiin nostettu tosiasia, mutta myös vaikkapa peruskoulu, neuvolajärjestelmä, Nokian huippumenestys ja Angry Birdsit ovat tehneet maatamme tunnetuksi ympäri maailmaa. Onneksi olemme Euroopan unionin kautta myös vahvasti mukana eurooppalaisessa yhteisössä. Tässä kaikessa on paljon juhlittavaa ja ylpeyden aihetta.

Toisaalta itsenäisen Suomen syntymä oli kaikkea muuta kuin helppo prosessi. Sisällissota valkoisten ja punaisten välillä alkoi vasta alkuvuodesta 1918, mutta jo edellisen vuoden aikana olosuhteet kypsyivät ja tapahtumat kärjistyivät sitä kohden.  Tietysti yhteenoton taustatekijät kumpusivat suurelta osin vuosien ja jopa vuosikymmenten takaa. Sisällissota olikin näkökulmasta riippuen myös luokkasota, vapaussota, punakapina ja vallankumousyritys, jossa tosiaan veli joskus katsoi veljeään kiväärin tähtäimen läpi. Tähän kansalliseen tragediaan johtaneet kehityskulut ja sen tapahtumat pitää myös juhlavuoden aikana käydä monipuolisesti ja eri näkökulmista lävitse.

Kuten sisällissodat yleensäkin, niin myös vuoden 1918 sota oli poikkeuksellisen julma. Kaiken kaikkiaan sodassa kuoli lähes 37 000 ihmistä, joista noin 27 000 oli punaisia, reilut 5 000 valkoisia ja loput puolueettomia. Sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät sisällissodan aikana lukuisiin julmuuksiin ja suoranaiseen terroriinkin, mutta erityisesti valkoisten kenttäoikeuksien toiminta sodan jälkiselvittelyissä oli varsin mielivaltaista ja lähestyy joukkomurhan tunnusmerkkejä. Sisällissodan verisistä tapahtumista sai alkunsa laajamittainen vihanpito ja vastakkainasettelu, joka on osin kantanut meidän päiviimme saakka.

Kuitenkin kaikki tuolloisiin tapahtumiin osallistuneet henkilöt ovat kuolleet jo vuosia sitten, eivätkä juridiset tai moraaliset vastuut periydy. Historiatietoja ja historiasta käytävää keskustelua on mahdollista käyttää nykypäivän konfliktien ehkäisemiseen ja ratkaisemiseen.  Voisimmekin itsenäisen juhlavuoden kunniaksi lopullisesti unohtaa tämän suurelta osin vanhentuneen vastakkainasettelun ja käsitellä yhdessä näitä traagisia tapahtumia ja niiden syitä. Näin toimien voisimme ottaa oppia historiasta, ymmärtää tällaisten konfliktien syntyä ja tätä kautta luoda vuorovaikutusta yli meitä jakavien muurien ja yhdistävien siltojen.    

1 kommentti . Avainsanat: sisällissota, punaiset, valkoiset, vuosi 1918, itsenäisyys, Suomi

Joukkue ratkaisee

Maanantai 11.7.2016 klo 9:44 - Petri Jussila

Jalkapallon EM-kisat ovat ohitse. Jälleen kerran saimme nähdä vauhtia ja vaarallisia tilanteita mutta myös puolustuksen kautta pelaamista ja taitavaa taktikointia. Finaalissa Portugali voitti varsin dramaattisten käänteiden jälkeen isäntämaa Ranskan jatkoajalla 1-0. Tämä voitto saa erityistä symboliikkaa myös sen takia, että upean voittomaalin laukaisi vaihtopelaajana kentälle tullut Eder. Portugalin suurin tähti Cristiano Ronaldo puolestaan loukkasi jalkansa heti ottelun alussa ja joutui tyytymään innostajan ja kannustajan osaan, kun muu joukkue pelasi voitosta. Portugalin joukkueen kaikki pelaajat ottivat uudessa tilanteessa piirun verran lisää vastuuta ja pelasivat yhteisöllisesti valmentajan luomaa pelisuunnitelmaa toteuttaen. Tällä voitolla todentuikin jälleen yksilöitä korostavassa maailmassa joskus unohtuva tosiasia: jalkapallo on joukkuepeli eikä maailman paraskaan pelaaja ole yksin juuri mitään.

Viime vuosikymmeninä olemme alkaneet korostaa yhä enemmän yksittäisiä tähtiä ja poikkeuslahjakkuuksia. Poliittisten puolueiden menestystä arvioidaan helposti sitä kautta, kuinka karismaattinen puheenjohtaja on ja miten hän on pärjännyt televisiossa. Yritysmaailmassakin etsitään visionäärisiä johtajia, joiden poikkeuksellisen näkemyksen pohjalta voidaan tehdä vahvaa tulosta ja laajentaa markkinoita. Oikeastaan yhteiskunnan kaikilla alueilla on vahvistunut uskomus, jonka mukaan menestyksen kannalta avainasemassa ovat yksittäiset johtajat, gurut tai sankarit, joiden ympärillä muiden merkitys supistuu varsin vähäiseksi. Portugalin EM-joukkueesta analogiaa hakien väitän kuitenkin, että tässä on kysymys jonkinlaisesta näköharhasta, joka johtuu aikamme yksilökeskeisestä luonteesta ja sitä ruokkivasta mediasta.

Kaikesta toiminnasta voidaan tietysti määritellä avainpelaajia eli keskeisiä ihmisiä, joiden panos toiminnalle on poikkeuksellisen tärkeä. Kuitenkin lähes aina tärkeintä on yhteistyö ja vuorovaikutus. Yhteiskunnan kaikilla osa-alueilla voidaan rakentaa huippujoukkueita, joissa omat vahvuutensa tietävät yksilöt tekevät yhteistyötä vahvasti vuorovaikuttaen. Tämä kannattaa, oli tavoitteena sitten hyvä jalkapallo, vaikuttava kansalaistoiminta tai yrityksen menestys. Lopulta joukkue ratkaisee.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: jalkapallo, joukkue, yhteiskunta, menestys

Onko SDP ensisijaisesti arvopuolue vai luokkapuolue?

Keskiviikko 22.6.2016 klo 17:25 - Petri Jussila

Tänään saimme kuulla perussuomalaisten kansanedustajan Maria Tolppasen loikanneen sosialidemokraatteihin. SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne oli tiedotustilaisuudessa silmin nähden tyytyväinen siitä, että eduskuntaryhmä sai uuden jäsenen. Monelta taholta tosin on syystäkin epäilty sitä, onko kyseessä todella vahvistus. Tolppanen on nimittäin tullut tunnetuksi vahvana maahanmuuttokriitikkona, jota on syytetty rasismista. Itse ajattelen, että vaikka epäilyyn on kiistatta perusteita, niin ihminenhän voi aina muuttaa mieltään ja oppia uusia asioita. Minusta on joka tapauksessa aivan selvää, että sosialidemokratiassa ihmisarvo kuuluu kaikille ja rasismia kohtaan on nollatoleranssi.

Maria Tolppanen itse totesi, että hän on "sielultaan työväen tyttö", joka huomasi, ettei perussuomalaiset ole todellisuudessa mikään työväenpuolue, joten on syytä siirtyä sosialidemokraattien riveihin. Nyt nähdyn porvarillisen hallituspolitiikan valossa tälle väitteelle on varmasti perusteita, sillä sen toimesta on otettu peruutusaskeleita kohti luokkayhteiskuntaa, jossa sosiaalinen kierto heikkenee ja yhteiskunnallinen asema periytyy. Onneksi Tolppanen Facebook- päivityksessään totesi myös kunnioittavansa jakamatonta ihmisarvoa ja hän äänestikin hallituksen käsittämättömiä maahanmuuttajien perheenyhdistämisen tiukennuksia vastaan. 
 
Minusta sosialidemokratia tulisikin nähdä ennen kaikkea tiettyjä arvoja ajavana aatteena ja liikkeenä, joka kykenee ylittämään luokka- ja/tai ryhmäintressit. SDP:n pitäisi olla ennen kaikkea arvopuolue, jonka toimintaa ohjaavat vapaus, solidaarisuus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja kansainvälisyys. Sosialidemokraateilla on näiden arvojen soveltajana ja yhteiskunnallisen edistyksen soihdunkantajana merkittäviä historiallisia näyttöjä, niin Suomessa kuin laajemminkin Euroopassa ja maailmassa. Suomessa sosialidemokraatit ovat olleet edistyksellinen voima maatalousyhteiskunnassa, teollisuusyhteiskunnassa, palveluyhteiskunnassa ja nykyisessä osaamisyhteiskunnassa. Tämän reilusti yli satavuotisen taipaleen aikana luokkayhteiskunta on muuntunut eri tavoin ja lopulta myös laimentunut, johon sosialidemokraatit ovat pyrkineetkin.

Kaikki suomalaiset eivät edelleenkään ole samassa veneessä tai tasa-arvoisia, mutta kovin selkeitä yhteiskuntaluokkia ei ole enää olemassa ja yhä useampi ihminen kokee olevansa epämääräistä keskiluokkaa. Sosialidemokraattien tulisi puhutella kaikkia kansalaisia, vaikka onkin ymmärrettävää, etteivät useimmat varakkaammat ihmiset innostu mahdollisuuksia tasaavasta politiikasta. Politiikkaa pitää kuitenkin tehdä loistavien arvojemme pohjalta. Tulkoon Suomesta, Euroopasta ja maailmasta entistä vapaampi, solidaarisempi, tasa-arvoisempi, oikeudenmukaisempi ja kansainvälisempi!        

2 kommenttia . Avainsanat: SDP, luokka, sosialidemokratia, politiikka, arvo

Olkaamme kansalaisia!

Lauantai 7.5.2016 klo 10:13 - Petri Jussila

Markkinataloudessa olemme tietysti kuluttajia, kun lähes päivittäin viemme pienet tai suuret rahamme kapitalismin alttarille. Tämä on sikäli hienoa, että on mahtavaa elää poikkeuksellista monipuolisen runsauden aikaa, jossa ostettavaa on yli kaiken kuvitellun – jos vain on rahaa tai siis numeroita kortilla. Kuluttaessamme osallistumme tuiki tärkeään talouden pyörittämiseen, josta saamme palkinnoksi hyviä tuotteita ja palveluita, ja jotkut toiset saavat miljardeja. Kiistaton ylilyönti on ainakin se, että he voivat halutessaan piilottaa suuret voittonsa veroparatiiseihin – niin kauan kuin me muut sallimme sen. Ehdotan muuten, ettemme enää salli sitä.

Toisaalta olemme myös hyvinvointivaltion alamaisia oikeuksineen ja velvollisuuksineen. Kuten ruotsalaisen kansankodin viimeistelyä johtanut Olof Palme uskoi, niin vahva valtio voi myös avata ihmisille vapauksia ja tuoda kaikki mahdollisuuksien tasa-arvon piiriin. Inhimillinenkin valtio kuitenkin viime kädessä näkee ihmiset numeroina ja hallitsemisen kohteina, joten ihmiskunnan lopulliseksi suureksi päämääräksi siitä ei ole. Kansallisfilosofimme J.V.Snellman liioittelikin valtion ja kansakunnan ylevää merkitystä ihmisyyden  toteuttajana. Kansallisvaltion luonne on monisyinen: kysymys on paitsi tärkeistä hyvinvointipalveluista niin myös byrokratiasta – ja tietysti myös kansallisvaltion lätkäjoukkueen kannattamisesta.

Markkinatalous ja hyvinvointivaltio ovat molemmat ihmiskunnan hienoimpia keksintöjä. Ihmiskunnan hienoin keksintö on kuitenkin avoin demokratia ja siihen tiiviisti liittyvä kansalaisyhteiskunta.  Demokratian kautta historian saatossa aikuiseksi kasvanut ihmiskunta voi yhdessä toden teolla toteuttaa itseään, viedä maailmaa eteenpäin ja tehdä myös virheensä pystyssä päin. Ei ole mikään ihme, että erilaiset diktaattorit ja oligarkit pyrkivät ensimmäisenä nujertamaan aktiivisen kansalaistoiminnan, jossa vapaat ihmiset toimivat omien aatteidensa puolesta. Vapaina kansalaisina me voimme näyttää pitkää nenää sekä kaiken maailman putineille ja heidän hyödyllisille idiooteilleen että veroparatiiseissä lymyäville kapitalisteille ja heidän lakeijoilleen. Toivottavasti jonakin päivänä voimme myös siirtää tällaiset ilmiöt historian roskatynnyriin. Olkaamme siis ennen kaikkea yhteiseen hyvään pyrkiviä kansalaisia!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: demokratia, kansalaisuus, kansalaisyhteiskunta

Vanhemmat kirjoitukset »