Jussila_Petri_www_viela_pienempi.jpg

                                            
Tervetuloa sivuilleni! Nimeni on Petri Jussila. Olen historioitsija, joka ratkoo ammatikseen nykyajan haasteita pyrkien samalla ennakoimaan tulevaa. Liberaalina sosialidemokraattina kannatan Euroopan unionia, hyvinvointivaltiota ja markkinataloutta. Harrastan kulttuuria, kansalaistoimintaa, matkailua, juoksua ja oluita. Toivottavasti löydät sivuiltani edes jotakin kiinnostavaa :) 


Mitä voimme oppia Suomen sisällissodasta?

Sunnuntai 8.4.2018 klo 12:31 - Petri Jussila

Petri Jussila -in memoriam 
16.4.1968 -1.4.2018

Tämä kirjoitus jäi Petrin viimeiseksi tekstiksi, joka hänen oli tarkoitus julkaista heti huhtikuun alussa. 
Aihe oli Petrin mielestä tärkeä, ja hän oli monipuolisesti perehtynyt kirjoituksen teemoihin. Julkaisemme tekstin postuumina, kunnioittaaksemme Petrin muistoa.

Petrin omaiset

Suomessa oli sata vuotta sitten sisällissota, jossa oli vastakkain porvarillisen hallituksen valkoiset joukot sekä työväenliikkeen radikaalien muodostamat punaiset. Suomen sisällissota oli poikkeuksellisen julma konflikti. Siinä kuoli lähes 37 000 ihmistä, joista noin 27 000 oli punaisia, reilut 5 000 valkoisia ja loput puolueettomia. Sekä punaiset että valkoiset syyllistyivät sisällissodan aikana lukuisiin julmuuksiin ja suoranaiseen terroriinkin, mutta erityisesti valkoisten kenttäoikeuksien toiminta sodan jälkiselvittelyissä oli varsin mielivaltaista. Sodan voittaneiden valkoisten ylläpitämät vankileirit olivat myös laajuudessaan ja epäinhimillisine käytäntöineen tuonkin ajan mittapuussa poikkeuksellisen julma ratkaisu. Toisaalta suomalaisen yhteiskunnan nopea eheytyminen sodan jälkeen oli melkoinen ihme. Taustalla oli demokraattiset uudistukset ja viisas yhteiskuntapolitiikka, minkä takia talvisotaan lähti valtaosa kommunisteistakin.

Tämän muistovuoden aikana sisällissodasta on keskusteltu paljon ja monipuolisesti. Muutenkin kyseessä on yksi Suomen historian tutkituimmista tapahtumista. Vaikka kaikki mahdolliset näkökulmat ja yksityiskohdat eivät nouse koskaan esille, niin mitään erityisiä myyttejä tai piilottelua tähän traagiseen ja julmaan sotaan tuskin enää liittyy. Sen sijaan voidaan yrittää miettiä, mitä sisällissodasta voidaan oppia, vaikkakin tällainen tehtävä on tietysti erittäin vaikea.  

Historia ei tietysti koskaan toistu täysin samankaltaisena, mutta analogioita eri ilmiöiden ja tapahtumien välillä voi yrittää löytää, jolloin historiasta oppiminen voi olla mahdollista. Sadan vuoden aikana tapahtunut muutos on varsin suuri ja dramaattinen. Nykyinen Suomi on vauras demokratia ja hyvinvointivaltio, kun maamme vielä sisällissodan aikoihin oli köyhä luokkayhteiskunta, jossa vallitsivat vielä pitkälle sääty-yhteiskunnan epädemokraattiset rakenteet ja asenteet. Toisaalta viime vuosien finanssikriisin käynnistämän huonon talouskasvun aikana poliittiset ristiriidat ovat kärjistyneet, joka on näkynyt myös vihapuheen ja vihakirjoittelun yleistymisenä.  Viime vuosien aikana myös yhteiskuntaryhmien väliset erot ovat alkaneet taas kasvaa ja paluu luokkayhteiskuntaan uhkaa Suomea.

Suomen sisällissodan kaltaisista tapahtumista voidaan ammentaa joitakin asioita nykypäivän ratkaisujen tueksi. Jos ja kun tilanteiden kärjistyminen konflikteiksi halutaan estää, niin politiikassa kannattaa olla harkitsevainen ja rakentavaa eikä populistinen ja tilanteita kärjistävä. Yhteiskunnallisten ratkaisujen tavoitteena pitää olla mahdollisimman monen – parhaassa tapauksessa kaikkien – hyvinvoinnin lisääminen, eikä mitään ihmisiä ja yhteisöjä kannata asettaa kohtuuttoman vaikeaan asemaan. Vihapuheesta ja vihakirjoittelusta pitäisi päästä rakentavaan keskusteluun, mikä edellyttää kaikenlaisten kuplien rikkomista ja mahdollisimman suurta avoimuutta.   Myös menneisyyttä on tutkittava avoimesti, monipuolisesti ja toisia kunnioittaen, missä itsenäisyyden juhlavuoden ja sisällissodan muistovuoden aikana onkin onnistuttu varsin hyvin.

Toisaalta demokratian itsepuolustus on sallittua, joten kaikenlaisiin ääriryhmiin ja varsinkin aseelliseen toimintaan on suhtauduttava erittäin vakavasti ja sellaista päättäväisesti torjuen. Kaikkialla ei ole koskaan ollutkaan demokratiaa, mutta viime vuosina se on alkanut horjua myös monissa jo vakiintuneeksi luulluissa maissa eri puolilla maailmaa – ja jopa joissakin Euroopan unionin maissa.  Suomen maantieteellinen erityishaaste on lisäksi vieressämme oleva Venäjä, jossa demokratia ei ole koskaan toteutunut ja jonka keskeinen idea on aina ollut laajentuminen. Venäjän suhteen suomalaisten kannattaa olla aina hieman varuillaan ja miettiä jatkuvasti sen kehityksen eri skenaarioita.

Kommentoi kirjoitusta.

Entä jos äärioikeiston ja äärivasemmiston liitto toisessa maailmansodassa olisi kestänyt?

Lauantai 20.1.2018 klo 12:59 - Petri Jussila

Kontrafaktuaalinen eli vaihtoehtoinen historiantutkimus on tieteellisestä arveluttavuudestaan huolimatta kiinnostavaa. Sallittakoon siis pieni ajatusharjoitus, jota olen viime aikoina vähintäänkin alitajuntaisesti miettinyt.

Kuten tunnettua, Neuvostoliitto ja natsi-Saksa solmivat elokuussa 1939 Molotov-Ribbentrop - sopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa Itä-Eurooppa jaettiin kahtia. Suomi muuten kuului Neuvostoliiton etupiiriin, mikä oikeastaan selittää sellaisenaan talvisodan synnyn. Stalin otti sopimuksen tosissaan, eikä uskonut Saksan hyökkäävän Neuvostoliittoon ja jopa tapatti siitä varoittelevia agentteja. Tämä selittää sen, miksi Neuvostoliitto oli niin valmistautumaton ja sai lopulta tehokkaan sotakoneensa käyntiin kovin hitaasti, kuten muuten Britanniakin (mutta onneksi lopulta myös USA valtavine resursseineen tuli mukaan).

Entä jos natsi-Saksa olisi Neuvostoliiton tavoin ottanut hyökkäämättömyys- ja etupiirisopimuksen tosissaan? Silloinhan Saksa ja Neuvostoliitto olisivat voineet rauhassa jakaa Eurooppaa, antaen varmaan fasistiselle Italiallekin jonkun viipaleen. Saksa ei olisi ajautunut kahden rintaman sotaan ja olisi uhannut entistä vakavammin Britanniaa. Saarivaltion valloittaminen olisi toki vaatinut aikaa, varsinkin kun ranskalaiset upottivat laivastonsa mieluummin kuin antoivat sen saksalaisille. Joka tapauksessa toinen maailmansota olisi vähintäänkin pitkittynyt ja ainakin manner-Euroopassa diktatuurit olisivat päässeet vahvasti niskan päälle eikä demokraattien teloituksissa olisi luoteja säästelty. Suomellekin olisi tietysti käynyt tässä vaihtoehdossa huonosti; todennäköisesti maamme olisi liitetty Neuvostoliittoon. 

Mikä sitten esti tämän äärioikeiston ja äärivasemmiston tuhoisan liiton? Sen taisi tehdä natsi-Saksan - ja erityisesti itsensä Hitlerin - pakkomielteinen ideologia. Saksalaisen äärioikeiston aatteisiin kuului erottamattomana osana usko siihen, että saksalaisten on saatava elintilaa myös idästä ja kommunistit on nujerrrettava. Natsien uskomusten mukaan juutalaiset johtivat Neuvostoliittoa ja slaavit olivat ali-ihmisiä, joiden voittaminen piti olla läpihuutojuttu, varsinkin kun oman maan "selkään puukottavat" sosialistit ja liberaalit oli nujerrettu. Hitler natseineen ei siis taipunut samanlaiseen ideologiseen joustavuuteen kuin Stalin kommunisteineen, jotka olivat valmiiita ainakin siirtämään maailmanvallankumousta. Onneksi näin!

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: kontrafaktuaalinen historia, toinen maailmansota, äärivasemmisto, äärioikeisto, Hitler, Stalin

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen....

Perjantai 29.12.2017 klo 17:15 - Petri Jussila

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden lopuksi Yle esittää sarjan legendaarisesta suomalaisesta presidentistä, Urho Kaleva Kekkosesta (1900-1986), jonka voi katsoa täältä . Hän toimi presidenttinä yli 25 vuotta vuosina 1956-1982. Minäkin muistan omasta nuoruudestani Kekkosen vaikuttavan hahmon, jota pidettiin tuolloin jo melko yksimielisesti koko kansan presidenttinä, neuvostosuhteiden takaajana ja ylivoimaisena valtiomiehenä. Aivan suoraviivaista nousu tuohon asemaan ei ollut, mikä tulee tästä kahdeksanosaisesta eli neljätuntisesta sarjasta esiin. Sarjassa Kekkosen elämää tulkitsee kirjailija Jari Tervo, jota säestävät useat tutkijat ja poliitikot. Minulle siinä ei ole kovin paljon uutta, mutta esiin piirtyvä kokonaisuus on kiinnostava.
 
UKK. Ujo poika, joka luki läpi koko Kajaanin kirjaston. Huippu-urheilija, jonka kilpailuvietti oli kova ja joka tähtäsi aina huipulle. Opettajat haastava ja terävästi kirjoittava Känä. Politiikkaankin täysillä mukaan lähtenyt Maalaisliiton mies. Nuorena punaisten teloittaja ja kommunistien kiduttaja, joka muuntautui oikeiston kieltäjäksi, punamultamieheksi ja ainakin näennäisesti Neuvostoliiton ystäväksi. Suur-Suomen suunnittelija, joka sotavuosina käänsi nopeasti takkinsa rauhan mieheksi. Kekkonen käytti politiikkansa tukena paitsi kavereitaan niin myös urheilu- ja kalaretkiä, saunomista, viinanjuontia ja naissuhteitaankin. Hänestä tulikin ylivertainen hahmo, jonka uskalsi lopulta haastaa vasta sosialidemokraattinen filosofisotilas Mauno Koivisto.

Sankari vai konna? Kekkonen epäilemättä ajoi sekä omaa että Suomen etua, joiden välistä eroa hän ei halunnut eikä ehkä osannutkaan tehdä. Hänelle kuuluu suuri ansio Suomen menestystarinasta, joka toki aika ajoin oli uhattuna. Lopulta syntyneessä Kekkoslovakiassa demokratia horjui sitten jo vaarallisesti ja itsesensuuri kasvoi outoihin mittoihin, mutta siihenhän ovat syyllisiä muutkin kuin macchiavellistinen Ruhtinas itse. Viimeisessä osassa Kekkosta luonnehditaan aika osuvasti "isänmaalliseksi sutkiksi". Toisin sanoen sekä että.

On hyvä, että kekkostutkimus ja -keskustelu jatkuu ja monipuolistuu. Ajan myötä tulee esiin uusia näkökulmia ja heijastuspintoja. Olisi tärkeää tutkia laajemminkin 1900-luvun lopun Suomen yhteiskunnan, talouden ja kansainvälisen aseman kehitystä, jossa suomettumisen aika jäi taakse ja maamme siirtyi lopullisesti läntisten demokratioiden joukkoon.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: Kekkonen, Suomi, historia, presidentti, UKK

Rock hengittää edelleen!

Lauantai 23.12.2017 klo 8:13 - Petri Jussila

Rock nousi, uhosi ja hiipui. Näinhän sitä usein väitetään. Minustakin rock oli monipuolisimmillaan ja parhaimmillaan vuosina 1965-1975, jolloin syntyivät mm. heavyrock, progressiivinen rock ja jazzrock.  Tällöin vaikutti uskomattoman paljon hienoja bändejä ja artisteja, jota tekivät todella paljon hyvää musaa. Vähitellen levy-yhtiöiden tuottajat, radioasemat listoineen ja MTV:n hitinmetsästäjät saivat liikaa valtaa ja rock alkoi taantua.

Minulle vuoden sykähdyttävin musiikkielämys oli paluukiertuettaan tekevän Guns N´ Rosesin loistava keikka Hämeenlinnassa.  Spotifyn ja YouTuben kautta uuttakin musiikkia kuitenkin voi seurata helpommin kuin ennen, joten sitä olen menneenä vuotena aika lailla tehnytkin. Tämän innoittamana julkaisen täten näkemykseni vuoden 2017 parhaista studioalbumeista - mukana ei siis ole vanhojen teosten deluxe-versioita, kokoelmia tai livelevyjä.  Kolmen kärkeen linkitän vielä musanäytteen. 

1. Greta Van Fleet: From the Fires / Rockmaailmassa kohutaan vähän väliä uudesta Led Zeppelinista eli ylivertaisen näkemyksellisestä, ylimaallisen taitavasta ja monipuolisuudessaan raskaasta tulokkaasta, joka osoittaa, että Rock elää ja voi hyvin. Hyviä tarjokkaita tähän rooliin ovat olleet mm. Wolfmother ja Rival Sons. Amerikkalaisen Greta Van Fleetin esikoisalbumissa kuuluu kuitenkin poikkeuksellinen potentiaali, missä nuoruuden into yhdistyy huikeaan soitto- ja laulutaitoon. Tässäkö se uusi huipputiimi nyt on? Tässä on tuoreen albumin ensimmäinen hitti. 
 
2. Black Country Communion: BCCIV / 2000-luvun hardrockin superbändin paras levy! Laulava basisti Glenn Hughes on tuttu Deep Purplesta, kitaravirtuoosi Joe Bonamassa ei myöskään ole eilisen teeren poika, koskettimista soundeja taikoo ex-Dream Theater Derek Sherinian ja rummuissa paukuttaa ”isänsä poika” Jason Bonham. Tuloksena on genren huippumeininkiä, joskaan ei mitään kovin uutta. Olisin laittanut listan kärkeen, kunnes pari päivää sitten kuulin Greta Van Fleetiä. Nuoriso voittakoon vanhukset! Tässä on mainio biisi albumin iskevämmältä osastolta. 

3. Queens of the Stone Age: Villains / QOTSA:a näkemyksellinen kitaristilaulaja Josh Homme johdattaa persoonalliseen tyyliinsä joukkonsa menestyksellisesti läpi yllättävien, hämyisten ja vaihtelevien tunnelmien. Kyseessä on eittämättä bändin paras levy sitten mestarillisen Songs for the Deaf – albumin. Tämä musavideokin on hauska :) 

4. Von Hertzen Brothers: War is over / Edellistä levyä enemmän progeileva suomalainen veljessarja ansaitsisi lopullisen kansainvälisen läpimurron. Harva bändi nykyään aloittaa levyn tyylikkäällä 12 minuuttisella nimibiisillä. Bonuksena se, että kannuihin on palannut todellinen huippurumpali, Kuoppamäen Sami.
 
5. Mastodon: Emparor of Sand / Tämä Metallican seuraajakseen nostama bändi soittaa metallia paitsi taidolla ja asenteella, niin myös monipuolisella ja avaralla äänimaailmalla. Tasavahvaa muttei tasapäistä meininkiä.   

6. Deep Purple: InFinite / Vanhan liiton hardrockarit jammaavat melkein yhtä loistavasti kuin 1970-luvulla, vaikka miehistö on valtaosin vaihtunutkin ja Ian Gillan säästää kiljuiluvaihdettaan. Don Airey on puolestaan oppinut soittamaan koskettimia yhtä kekseliäästi kuin taivaallisia urkuja nykyään revittelevä Jon Lord.

7. Tuomari Nurmio: Dumaririllumarei / Dumari on Back! Vanha jaksaa keksiä melkoista musiikillista ja sanoituksellista ilotulitusta, yhteiskuntakritiikkiä unohtamatta.
  
8. Roger Waters: Is This the Life We Really Want? / Pink Floydin vihainen älykkö on edelleen voimissaan – sekä sanoissa että sävelissä. Jos David Gilmour tulisi vielä soittamaan kitarasoolot, niin avot!

9. Leprous: Malina / Norjalaiset progevirtuoosit kuulostavat vuoron perään Muselta ja Rushilta. Teknisesti homma toimii mainiosti, mutta joskus mennään lähelle steriiliä otetta.

10. Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus: Lauluja Suomesta / Natseja harmittaa, kun Timo Rautiainen ”paljastui” suvakiksi :) Ja tuttu suomenkielinen metallikaavakin toimii edelleen.

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: rock, musiikki, 2017

Maailmanlaajuisen tasa-arvon lisääminen edellyttää poliittista tahtoa ja kansainvälistä yhteistyötä

Sunnuntai 17.12.2017 klo 18:52 - Petri Jussila

Thomas Piketty ja kumppanit ovat kirjoittaneet raportin maailmanlaajuisesta tuloerojen ja varallisuuden jakautumisesta. Raportti on selvästi erittäin hyvää työtä ja sen tulokset ovat varsin luotettavia. Sen voi lukea täältä, tosin ei valitettavasti suomeksi. 

Globaali epätasa-arvo vähentyi pitkän aikaa 1970-luvulle asti, mutta on sen jälkeen kääntynyt selvään kasvuun. Taustatekijöinä tässä käänteessä lienevät kapitalistien pelotteena toimineen Neuvostoliiton romahdus, läntisen sosialidemokratian voiman heikkeneminen sekä Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin käynnistämä uusliberalismin voittokulku, joskin itse käsite on historiallisesti epätarkka. Samalla myös globalisaatio astui uuteen vaiheeseen, jonka veturina toimivat finanssimarkkinat ja kasvava vapaakauppa.  

Joka tapauksessa viimeiset vuosikymmenet maailmanlaajuinen taloudellinen epätasa-arvo on kasvanut. Globaali rikkain prosentti - ja varsinkin promille - on rikastunut nopeasti, kun taas keskiluokka on useimmissa maissa polkenut paikallaan. Toisaalta globaali absoluuttinen köyhyys on vähentynyt YK:n tavoitteitakin nopeammin, joten kaikkien huonommassa asemassa olevien ihmisten asema on kuitenkin kohentunut. Kaiken kaikkiaan tätä kokonaiskuvaa ei kuitenkaan voi pitää mitenkään oikeudenmukaisena tai kohtuullisena. 

Maailmanlaajuisesti katsoen erot ovat tietysti varsin suuria.  Eurooppa - erityisesti Länsi-Eurooppa - on maailman tasa-arvoisin alue, joskin täälläkin erot ovat vähitellen lisääntyneet.  Sen sijaan USA:ssa ja Venäjällä epätasa-arvon lisääntyminen on ollut suurta. Neuvostoliiton romahduksen jälkeen tapahtunut oligarkinen ryöstökapitalismi näkyy siinä, että silloin Venäjän tulo- ja varallisuuserot kasvoivat suorastaan hyppäyksittäin. Tämä varmaan selittää Vladimir Putinin autoritäärisesti vakauttavan politiikan korkeaa suosiota, joskin myös hän hallintoineen on ottanut merkittävän siivun tuosta vauraudesta. Donald Trumpin valinta USA:n presidentiksi selittyy myös suurelta osin tämän vahvan eriarvoistumisen kautta, joskin Bernie Sandersin esittämät linjaukset olisivat varmasti olleet tehokkaampi lääke näihin ongelmiin.  Julkisen pääoman suhde yksityiseen pääomaan on laskenut (ainakin lähes) kaikkialla, joskin Kiinassa se on muita korkeammalla tasolla. Tästä huolimatta Kiina - ja varsinkin Intia - ovat tunnetusti myös erittäin epätasa-arvoisia maita.

Raportin esitetään myös hyviä politiikkasuosituksia, joiden avulla kehityksen suuntaa voisi kääntää. Tällaiset toimenpiteet ovat tarpeen, koska suuret tulo- ja varallisuuserot ovat paitsi sosiaalisesti epäoikeudenmukaisia, niin ne myös heikentävät talouskasvua. Suurten pääomien verotusta pitäisi kiristää tuntuvasti, verokilpailua suitsia ja veroparatiisit lakkauttaa. Samalla pitäisi vahvistaa tasa-arvoisia koulutusmahdollisuuksia ja lisätä julkisia investointeja. Itseäni kiinnostaa kovasti myös se, miten digitalisaatio, robotisaatio ja tekoäly muuttavat taloutta, työntekoa ja palveluja. Teknologista edistystä vastustava asenne on turhaa ja haitallistakin, mutta toisaalta omistamisen keskittymisen ja verotuksen kysymykset nousevat yhä tärkeämmiksi. Lisäksi markkinoiden pitäisi olla avoimet eikä suuryritysten monopolisoimat.  

Valtavan taloudellisen epätasa-arvon vähentäminen on mahdollista vain, jos nämä hyvät asiat etenevät eri puolilla. Juurikaan kärjistämättä voi todeta, että vasemmalle kallistuvat puolueet kannattavat niitä ja oikealle kallistuvat vastustavat. Tosin laitaoikeisto joskus kannattaa tämäntyyppisiä uudistuksia, mutta ymmärtämättä sitä, että niiden toteuttamisssa vaaditaan vahvaa kansainvälistä yhteistyötä - tämä tosin koskee osin myös laitavasemmistoa.  Monet diktatuurit ovat tietysti kantoina edistyksen tiellä. Meidän on silti suunnattava eteenpäin kohti parempaa maailmaa! 

Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: tasa-arvo, talous, kansainvälisyys, politiikka

Lisää kirjoituksia